Oletko homo- tai bimies ja etsit jotain katsottavaa juhlapyhille? Nimimerkki Vergiliuksen arkku on kirjoittanut meille uuden katsauksen suoratoistopalvelujen elokuvista, TV-sarjoista ja dokkareista, jotka ovat ilmestyneet sitten hänen aikaisemman katsauksensa keväällä 2022.
Tässä osiossa katsomme teemoja KOMEDIA, ROMANTTINEN ja HISTORIALLINEN, seuraavassa osassa (ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen) teemoja DRAAMA, KAUHU ja DOKKARI.
PÄIVITYS 8.6.2024: Katsaukseen on lisätty kolme arvostelua historiallisista sarjoista, jotka eivät alun perin ehtineet mukaan: Fellow Travelers/Kumppanukset, Feud: Capote vs. The Swans ja Mary & George.
Sekä kategorisoinnit että itse arviot ovat 100% tieteellisen objektiivisia, luonnollisesti.
Kunnianhimoinen tavoitteemme on koota myös vastaava katsaus lesboille ja binaisille. Eli jos haluat kirjoittaa meille jostakin ajatuksia tai tunteita herättävästä elokuvasta, TV-sarjasta tai kirjasta, lähettäkää tekstiä tulemaan! Sitä ennen lukijat voivat löytää tästäkin katsauksesta jotain tarjontaa: sattumoisin sarjoissa The White Lotus, Smiley, The Last of Us ja Wreck löytyy toinen päähenkilö, joka on lesbo tai binainen.
Antoisia katseluhetkiä!
SISÄLTÖ
Osa 1
Komedia: The White Lotus, Our Flag Means Death, Uncoupled, Marry My Dead Body
Romanttinen: Fire Island, Smiley, Nuovo Olimpo, Red, White & Royal Blue
Historiallinen: Welcome to Chippendales, The Power of the Dog, My Policeman
PÄIVITYS 8.6.2024: Fellow Travelers/Kumppanukset, Feud: Capote vs. The Swans, Mary & George
Osa 2 (ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen!)
Draama: Neumatt, Tore, Merli: Sapere Aude, Näkymätön lanka, Cobalt Blue
Kauhu: Monster: The Jeffrey Dahmer Story, American Horror Story: NYC, Wreck, The Last of Us
Dokkari: Andy Warholin päiväkirjat, Eldorado: natsien vihaama yökerho
KOMEDIA
The White Lotus
HBO Max / TV-sarja, 2 kautta / 2021–2022 / kieli: englanti
Mitä: Ihmiskohtaamisia ökyrikkaiden ja heidän oikkujensa ja mielihalujensa palvelemiseen keskittyneissä lomakohteissa, Havaijilla (1. kausi) ja Sisiliassa (2. kausi). Kaudet ovat enimmäkseen itsenäisiä kokonaisuuksia kaudesta toiseen vaihtuvine ensemble-näyttelijäkaarteineen.
Arvio: Kuten toisessa viime vuoden juhlitussa kulttuuritapauksessa, Ruben Östlundin Triangle of Sadnessissa, HBO:n sarjassa käsitellään temaattisesti pitkälti teennäisen ja autenttisen välistä jännitettä ja ristiriitaa – teemoja, joiden tarkastelun näyttämönä ökyrikkaiden läpeensä keinotekoiset lomakeitaat ovat tietysti enemmän kuin ihanteellisia. Moni sarjan kahden kauden juonilangoista lähtee purkautumaan ulkokultaisten julkisivujen törmätessä (hätää kärsivän henkilökunnan parhaista todellisuuden silotteluyrityksistä huolimatta) johonkin konkreettiseen ja periksiantamattomaan. Yhteentörmäys ja siitä koituvat kärsimykset saattavat sitten johtaa ongelmiensa kanssa painivan pohatan jonkinasteiseen henkilökohtaiseen valaistumiseen ja vapautumiseen. Ei liene sattumaa, että buddhalaisuudessa valkoinen lootus symboloi juuri valaistumista.
Ylellisten varakkaiden pikkumaisille huolille ja ahdistuksille on ehkä (liiankin) helppo nauraa, mutta siinä on myös traaginen puolensa, mikä henkilöityy erityisesti koomikko Jennifer Coolidgen esittämän riemastuttavan tragikoomisen perijättären, Tanya McQuoidin hahmossa (Tanya sattuu osuvasti olemaan myös yksi harvoista kaudelta toiselle jatkavista hahmoista). Vaikeiden tunnehallinnan ongelmien kanssa sinnittelevä nainen tulee käyttäneeksi rahan puutteessa kärvisteleviä nuorempia ja köyhempiä naisia henkisinä nyyhkyrätteinään. Palvelija-emäntä suhde tarjoaa kullakin tunnealhon hetkellä ehkä lohduttavalta tuntuvaa ja tyynnyttävää kivapuhetta, mutta suhde ei ole omiaan antamaan sitä, mitä todelliselta ystävältä voisi aina silloin tällöin odottaa: rehellistä palautetta, ns. tough lovea. Taloudellisen hyväksikäytön sivumakuisen, luksuspehmustetun suhteen dynamiikka käytännössä lykkää kohtaamista elämän realiteettien kanssa, ja sitä kautta myös vapauttavan henkisen kasvun mahdollisuutta.
Kevyen poliittisen epäkorrekti sarja nipistelee ohi mennen milloin mitäkin woke-aikakauden hellimää toteemia: ansionsa saavat niin muunsukupuoliset kuin hyvesignaloiminen muodikkailla hyväntekeväisyysaatteilla. Tyylipuhtaan satiirin eetokselle uskollisesti sarja ei kuitenkaan (onneksi) tule mittatilattuna tyydyttämään minkään yhden poliittisen koulukunnan tunnetarpeita, vaan ihmissydämen ristiriitaisuuksia ja vaillinaisuuksia luodatessaan päätyy lähestulkoon vääjäämättömästi virkistävän monitulkintaiseksi ja –mieliseksi kokonaisuudeksi. Jos The White Lotus ei ole woke, niin ei se ole varsinaisesti anti-wokekaan.
Sarjan LHB-edustuksesta vastaavat pääasiassa Murray Bartlettin (kausi 1) ja Sabrina Impacciatoren (kausi 2) esittämät hätää kärsivät hotellinjohtajat, jotka joutuvat navigoimaan lomakohteiden uusruhtinaston erinäisten rakkaushuolien ja muun olemisen sietämättömän keveyden ristiaallokossa, vaihtelevin tuloksin.
****
Our Flag Means Death
HBO Max / TV-sarja (arvostelussa 1. kausi) / 2022 / kieli: englanti
Mitä: Naiivi ja ehkä hieman yksinkertainen keski-ikäinen aatelismies Stede Bonnet saa idean paeta väljähtänyttä elämäänsä ja koettaa onneaan merirosvokapteenina. Päästyään useamman kerran lähestulkoon hengestään Bonnettia kohtaa tuuri, kun hänen ja kuuluisan merirosvo Mustaparran tiet risteävät.
Arvio: Kulttisarjan aseman nopeasti saavuttanut HBO:n TV-sarja muistuttaa erehtymättömästi muinaista Monkey Island -pelisarjaa, jossa anakronistinen, itseironinen huumori sekoittui velmusti vuosisatain takaisten merirosvojen maailman brutaalien realiteettien kanssa. Alkuperäisen Monkey Islandin tavoin OFMD vilisee modernin yritysmaailman, pop-psykologian ja ihmissuhdeoppaitten kieltä ja asenteita: puhutaan ulkoistamisesta, tunnetaidoista, they/them-pronomineista ja työ- ja vapaa-ajan elämän menestyksekkäästä erottelemisesta. Tuloksena on hyvin erilainen ”työpaikkadraama”, jossa merirosvolaivan johtoportaan ja henkilöstön väliset työtaistelut saattavat johtaa työsuhdetta konkreettisempien siteiden katkomiseen.
Monkey Islandin hohdokkaasta merirosvoelämästä haaveksivan Guybrush Threepwoodin roolia vetää tässä sarjassa hieman vanhempi himbo, tavattoman hyväntahtoinen, täysin vihjeetön mutta Forrest Gumpin tuurilla varustettu aatelismies Stede Bonnet (ilmiömäisen lapsenmielinen ja isosilmäinen Rhys Darby). Bonnetin täydellistä vastinparia, synkkämielisyyteen taipuvaista (ja hyvin tiukkoihin nahkahousuihin sonnustautunutta) merirosvokapteeni Mustapartaa esittää juron jähmeästi mutta salaherkästi Taika Waititi. Tahoillaan omia, kummallisesti yhteensopivia kriisejään läpikäyvien miesten välille kehittyy epätodennäköinen ystävyys…ja ehkä jotain sitä enemmänkin. Onneksi ns. queer batingista sarjaa ei voi ainakaan syyttää, vaikka jotkut sitä ennättivätkin ääneen pelätä ennen kuin kaikkia sen jaksoja oli vielä esitetty.
Vuosisatain takaisten merirosvojen maailma oli (paitsi näyttämö erinäisten silmittömien raakalaismaisuuksien harjoittamiselle) myös sosiaalinen ympäristö, missä ns. kunnioitettavan yhteiskunnan normeista saatettiin joustaa huomattavasti muillakin elämän osa-alueilla. Stede Bonnetin herraskaisen merirosvolaivan miehistö koostuukin luontevasti erinäisistä valtavirtayhteiskuntaan huonosti sopeutuvista eksentrikoista, jotka tarjoavat sarjan luonnenäyttelijöiden kaartille mahdollisuuksia luoda monia mehevän sielukkaita karikatyyrejä. Tähän historialliseen kontekstiin arkipäiväinen suhtautuminen miesten välisiin seksi- ja rakkaussuhteisiin sopii tietysti keinottelematta, mikä toimii osana sen lämminhenkistä tunneydintä.
En tiedä tarjoaako Our Flag Means Death röhönauruja tasaisella syötöllä, kuten moni ehkä laadukkaalta komediasarjalta odottaisi, mutta veikeitä virnuiluja ja yksittäisiä hörähtelyjä vähintään. Sitcom-tyylisen puhtaan komedian sijaan sitä kannattaa ehkä lähestyä enemmänkin omintakeisen vinksahtaneena humoristisena draamasarjana ja epätavallisena, keski-ikäisten miesten välisenä rakkaustarinana. Historiallisille sarjoille ominaiset korkeammat tuotantoarvot tekevät siitä myös tavallista komediallista ”työpaikkadraamaa” astetta komeampaa katsottavaa.
***½
Jatkoa?: Tämän arvostelun kirjoittamisen jälkeen ilmestyi sarjan 2. kausi, joka jatkaa ensimmäisen kauden korkeaa laatua hipovalla linjalla.
Uncoupled
Netflix / TV-sarja / 2022 / kieli: englanti
Mitä: Viisikymppinen, manhattanilainen ökylukaaleihin erikoistunut kiinteistövälittäjä Michael Lawson järjestää yllätyssynttärit pitkäaikaiselle miesystävälleen… minkä jälkeen miesystävä selittämättä ja yhtäkkisesti dumppaa hänet 17 vuoden yhteiselon jälkeen. Ja niin Michael huomaa tulleensa sysätyksi takaisin suurkaupungin eliittisinkkuelämän kylmiin maininkeihin… Mutta onko toivoa yhteen paluusta vielä jäljellä?
Arvio: Uncoupled kuuluu samaan, pisteliään huumorin maustamaan sarjaan kuin viime vuoden elokuva Bros (tai vaikkapa tämän samaisen katsauksen Fire Island): homo/bimiehille suunnattuihin romanttisiin komedioihin, jotka taiteilevat kyynisyyden ja idealismin välillä, suurkaupunkien parisuhdemarkkinoiden realiteettien silottelemattoman kuvaamisen ja pehmoisempien arvojen, jotka jotenkin kuitenkin onnistuvat siintämään läpi niiden realiteettien kovaksikeittämien ulkokuorten. Uncoupledin kuvaamassa urbaanin paremmiston maailmassa keskeisiin tyylitajun, hyvän maun ja etiketin rikkomuksiin suhtaudutaan ehkä kaikella pyövelin armeliaisuudella ja potentiaalisiin lemmenkumppaneihin kuin keskenään vaihdettaviin kulutushyödykkeisiin, mutta kaikesta siitä huolimatta silloin, kun elämä läimii päin näköä (vaikkakin Guccin mokkahansikkailla) tosiystävyys™ pelastaa päivän … ja kyllä se tosirakkauskin™ siellä jossain lymyää.
Sarjan kirpeän koleaa sosiaalista miljöötä pehmentää hitusen sen suurenmoinen konkreettinen miljöö: New Yorkin ylemmän keskiluokan viimeisen päälle trendikkäät yökerhot ja ylellisen upeat kattohuoneistot (joilla herkutteluun sen päähenkilön työ suo vielä erinomaisen tekosyyn) toimivat lifestyle-pornona meille, joiden elämä ei ole aivan yhtä glamoröösiä.
Tarinan tasolla Uncoupled pitää otteessaan etupäässä sen tasaisen nokkelan dialogin kautta, josta sen veteraaninäyttelijät suoriutuvat karismaattisesti ja hyvällä komediallisella ajoituksella. Vaikutuksen tekevät etenkin, paitsi tietysti pääosanesittäjä Neil Patrick Harris, myös esimerkiksi hänen terävän supliikkia kollegaansa esittävä Tisha Campbell ja Marcia Gay Harden heidän ihanan ärsyttävän, äveriään asiakkaansa roolissa (Nämä naissivuosat tarjoavatkin jokaiselle romanttiselle komedialle ilmeisesti pakolliset kohtaukset, jossa homomiehet päivittelevät naisbestistensä kanssa miessukupuolen kelvottomuutta – mikä on ehkä vähän outo dynamiikka homosarjalle, nyt kun sitä miettii).
Sarjan tunneydin, 17 vuotta kestäneen suhteen täysin yhtäkkinen ja selittämätön purkautuminen, ja siitä seuraavaa avuton hämmennys ja raivo, välittyvät katsojalle kouriintuntuvasti ja kytkevät sen tapahtumat astetta vakavampiin teemoihin. Samalla Michael Lawsonin paluu seuranhakumarkkinoille lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen, Grindrin ja Prep-lääkkeiden uuteen uljaaseen maailmaan, tarjoaa luontevan tilaisuuden pienimuotoiselle satiirille nykyajan odotuksista ja arvoista.
Kaiken kaikkiaan hyvin toimivaa ja terävää romanttista viihdettä koreassa paketissa, jossa on ihan hitusen vielä jotain vähän vakavampaakin.
***½
Jatkoa?: 2. kausi on vahvistettu ja ilmestyy vuoden 2024 aikana.
Marry My Dead Body
Netflix / elokuva / 2022 / kieli: mandariinikiina, hokkien
Arvio: Aivan ensimmäiset vaikutelmat eivät välttämättä ole positiivisia. Taiwanilaisen toimintakomedian tökerö nimi ja mainoskuvake (tiedätte kyllä mitä näyttelijöiden lennokas asento muistuttaa) lupailivat saman tasoista kömpelön huomionkipeää – ja tässä tapauksessa jokseenkin makaaberia – sisältöä, jota itäaasialaistyylisillä sarjakuvilla on tunnetusti joskus tapana tarjoilla (mieleen nousevat tällä saralla esimerkiksi japanilaiset mangat I Want to Eat our Pancreas tai Cherry Magic! Thirty Years of Virginity Can Make You a Wizard?! Erikoista!) Se mikä antaa Marry My Dead Bodylle kriittisen sysäyksen lähemmäs maanpintaa ja estää sitä erkanemasta kohti kosketuspinnatonta erikoisuusavaruutta, on kenties se, että elokuvan juonen lähtöasetelmana toimiva ajatus haamuavioliitosta perustuu itse asiassa todelliseen kiinalaiseen kansanperinteeseen, mikä tarjoaa yllättävän kiehtovan kurkistusikkunan toisen kulttuurin käsitykseen tuonpuoleisesta ja laajemmasta uskonnollisesta maailmanjärjestyksestä.
Toinen höttöisyysastetta alentava tekijä on elokuvan verrattain korkeat tuotantoarvot ja sen tekijätiimin ammattimainen ote, joka erottaa sen useimmista verrattain kengännauhabudjetilla tehdyistä itäaasialaisista homodraamoista. Pääosan esittäjät (Greg Han Hsu ja Po-Hung Lin) ovat hekin sympaattisia ja poikabändikauniita, varustettuna vieläpä hyvillä keskinäisillä kemioilla ja komediallisella ajoituksella. Ei ole suuri yllätys, että Marry My Dead Body oli sievoinen hitti kotimaassaan ja Taiwanin tämänvuotinen Oscar-ehdokas parhaaksi kansainväliseksi elokuvaksi.
Se mikä saattaa herättää hämmennystä joissain suomalaisissa katsojissa, on elokuvan itäaasialaisille kepeille viihde-elokuville tyypillinen, vahvasti tyylitelty näyttelytyyli, johon kuuluu tietty melodramaattisuus (vakavissa kohdissa) ja ”spedeily” eli piirrettymäinen naamanvääntely (hauskoissa kohdissa). Itse vuosieni varrella aimo annoksen kyseisen kulttuuripiirin antimia nauttineena osaan ottaa kyseisen tyylin vastaan sen omilla ehdoilla, mutta siihen tottumattomat joutunevat sämpläämään sitä itse ja muodostamaan oman mielipiteensä.
Joitakin muita saattaa ärsyttää Marry My Dead Bodyn meillä länsimaissa (nyt jo) vanhanaikaiseksi käynyt juoniasetelma, jossa neandertaalinen heteromies päätyy luonnetta kehittävään tulikokeeseen ja siedätyshoitoon joutumalla pitkäkestoisesti tekemisiin jokseenkin feminiinisen homoseksuaalin kanssa (joka ei tietenkään aina välttämättä muista kunnioittaa henkilökohtaisia rajoja). Tästä troopista kirjoitinkin enemmän viime sarjakatsauksen Queer Eye -arvostelussa. Vaikka elokuvan tekijöillä on mitä ilmeisimmin sydän oikealla paikalla, joillekin etenkin hetskun ns. ”homopaniikkikohtaukset”, joista elokuva ammentaa nauruja kautta sen alkumetrien, voivat siis tuntua jo vähemmän sympaattisilta vanhan, suvaitsemattoman ajan reliikeiltä.
Lienee hyvä kuitenkin muistaa, että vaikka Taiwan sai oman tasa-arvoisen avioliittolakinsa muutama vuosi sitten, ollaan siellä kaiken järjen mukaan vielä hivenen eri paikassa asennekehityksen saralla. Toisaalta taustalla vaikuttaa epäilemättä myös länsimaistyylisen poliittisen korrektiuden puute – mikä alkaakin oikeastaan tuntua tällä pallon puoliskolla pikemminkin jo virkistävältä.
***½
ROMANTTINEN
Fire Island
Disney+ / elokuva / 2022 / kieli: englanti
Mitä: Joukko vähävaraisia milleniaalihomoja kokoontuu jokavuotiselle retriitilleen New Yorkin lähellä sijaitsevalle Fire Islandille. Emäntänä toimii vanhempi lesbo ja homoemo Erin (taattuun tyyliinsä roisin sanavalmis Margaret Cho). Intensiivinen bileviikko merkitsee ennalta-arvattavasti myös hemaisevia uusia tuttavuuksia, ja sitä(kin) kautta vanhojen jännitteiden ja tunnelukkojen – sekä sisäisten että kaverusten välisten – ravistelua.
Arvio: ”Yhteisössämme raha ei ole ainoa valuutta: Ihonväri, maskuliinisuus, vatsalihakset…Ne ovat mittareita, joilla erottelemme itsemme ylä- ja alaluokkiin.” Suurin piirtein näillä sanoilla alkaa vanhojen kaverusten siirtymä mantereen arkimaailmasta Fire Islandin homoparatiisisaaren vaihtoehtoiseen todellisuuteen.
Ja ne sanat kuvaavat melko hyvin sitä mitä on luvassa: pintaliitomenoa, jota varjostaa piinaavaa itsetietoisuus omasta asemassa homojen halun ja haluttavuuden nokkimisjärjestyksessä, mitä sitten vuorostaan peitellään harjaannutetulla kyynisyydellä, jatkuvalla molemminpuolisella naljailulla ja virheettömän muotitietoisella ja huolitellulla ulkoasulla. Merkityksellisiä, pitkäkestoisia rakkaussuhteita vähätellään suhteessa irtosuhteisiin vähintään yhtä lailla halusta erottautua heteromaailmasta ja sen ”monogamia-teollisuuskompleksista” kuin tarpeesta suojautua henkilökohtaisilta pettymyksiltä ja torjutuksi tulemiselta.
Fire Islandin kaveriporukan pintapuolisesti hersyvän biletyksen, kireän aurinkoisuuden ja keskinäisen kettuilun takaa pilkistää siis aika ajoin melko kolkko tunnemaisema, joka toi mieleen esim. viime kerralla arvostelemani, 70-luvun peruja olevan Boys in the Bandin. Nämä tietyt vuosikymmenestä toiseen kestäneet vähemmistökulttuurimme ”toksiset” piirteet saivat huokaisemaan turhautumisesta – tässä vaiheessa voimme syyttää niistä lähinnä vain itseämme. Onneksi Fire Islandin tekijätiimi ei ole tyytynyt ainoastaan negatiivisuudella ja kyynisyydellä herkutteluun, vaan, kuten ehkä kävikin jo ilmi, viihdyttävän ja virtaviivaisen pintaliidon lomaan on ripoteltu pientä harkittua vähemmistökulttuurimme itsekritiikkiäkin.
Se ei ole haitaksi, että mainittu naljailu on usein paitsi aidosta nokkelaa myös ajan hermolla – yksi jos toinenkin nykyajan muoti-ilmiö saa ohimennen kuulla kunniansa (ei ole myöskään harmiksi, että esitellyillä pintaliitäjillä on usein myös sitä komeaa pintaa, millä liitää). Ajan hermolla olevan sosiaalisen kommentaarin lomassa elokuva piirtää kiinnostavan kuvan Jenkkilässä vakiintumassa olevasta keskiluokasta putoavien sukupolvesta, joka – pätkätyömarkkinoiden ja tähtitieteellisten opintolainojensa ikeen alla – on unohtanut unelmansa tulevasta sosiaalisesta noususta, oman asunnon hankkimisesta puhumattakaan, ja asettunut elämään näköalattomasti vain päivä kerrallaan sosialismista hiljaa (tai joissakin tapauksissa varsin äänekkäästi) uneksuen. Useiden homorainojen keskittyessä edelleen huomattavasti ylellisempiin ja epätodellisempiin piireihin (kuten edellä läpikäyty Uncoupled) Fire Islandin maanläheisemmissä kuvioissa on paljon arvostettavaa.
Homoelokuvien laajemmasta näkökulmasta katsoen Fire Island on osa samaa ilmiötä viime vuoden isomman budjetin elokuvan Bros kanssa, missä romanttisen komedian kaavaa on muokattu kuvaamaan rehellisemmin homomiesten maailmaa ja miesten välistä suhdedynamiikkaa yleensä. Asioita ei siis turhaan enää siistitä heteroyleisölle puhtoisen vähemmistökuvan ylläpitämiseksi. Miltä näyttää onnellinen loppu, kun osapuolina on kaksi seksinnälkäisemmän sukupuolen edustajaa (puhun nyt keskiarvoista, älkää suuttuko!) seksiä on usein vaivatta tarjolla vain muutaman Grindr-viestin toisella puolen, eivätkä heteromaailman vakiintuneet käytännöt ja odotuksetkaan ole johdattelemassa mihinkään tiettyihin ratkaisuihin? Kuten Bros myös Fire Island päätyy omiin maltillisiin ja avoimiin ratkaisuihin, jotka saavat katsojan samalla sekä miettimään syntyjä syviä että paistattelemaan sen tarjoamissa huoneenlämpöisissä hyvän olon fiiliksissä…
***
Smiley
Netflix / TV-sarja / 2022 / kieli: espanja, katalaani
Mitä: Hyväkroppainen, elämän yksinkertaisempiin iloihin keskittyvä skenehomo ja baarimikko (Merlissäkin komeillut Carlos Cuevas) ja kulttuurisnobismiin taipuvainen, hivenen vähemmän hemaiseva arkkitehti (Miki Esparbé) tuskailevat kumpikin tahoillaan pitkäaikaisen, monogaamisen suhteen puutteessa, kun jälkimmäisen soitto väärään numeroon yhdistää heidän varsin erilaiset maailmansa. Samaan aikaan yksi jos toinenkin heidän lähipiiristään käy läpi omia lemmenhuoliaan: Esimerkiksi baarimikon työkaveri (Meritxell Calvo) miettii naisystävänsä (Giannina Fruttero) kanssa, josko he haluaisivat suhteessaan monogamian sijaan päinvastoin jotain hivenen väljempää.
Arvio: Homomaailman sisäiset jakolinjat ylittävä suhde antaa herkullisen lähtökohdan paitsi sen vaivihkaisten sisäisten hierarkioiden ja jaottelujen tarkasteluun myös kunnon rakkaustarinaan kuuluvan jännitteen virittämiseen. Pääpari ei tiedä vihatako vai rakastaako toisiaan, mikä on tietysti heille tuskallista, mutta mannaa meille katsojille.
Epäsuhtainen parisuhde on yleensä houkutus käsikirjoittajille nojata liikaa valkoisiin valheisiin, mutta onneksi Smileyssä, sarjan nimestä huolimatta, on juuri tarpeeksi pisteliästä rehellisyyttä, ettei suoranaisiin pehmoisiin sorruta. Yllätys yllätys: esimerkiksi ulkonäöllä on kuin onkin parinmuodostuksessa väliä (tosin joskus se voi muodostua pelkän siunauksen sijaan myös ansaksi, kuten Cuevasin hahmo huomaa) eivätkä ne, joilta sitä puuttuu välttämättä hevin korvaa sitä pelkällä persoonansa jalostamisella.
Monien ensemble-tyylisten TV-sarjojen tapaan, joissa on ”sivupäähenkilöitä”, Smileytä uhkaa välillä sen eri tarinankaarten epätasaisuus. Esimerkiksi sinänsä sympaattisen naisparin välistä suhdealhoa vaivaa hienoinen epämääräisyys (Voi tietysti myös hyvin olla, etten vain ymmärrä naisten välisiä suhteita). Onneksi eri juonenlankojen kiinnostavuuserot ovat pieniä. Tapahtumat etenevät hyvään tahtiin ja pelaavat keskenään luontevasti. Smileyn vetävän romanttisen ja elämänmakuisen hymynaaman viimeistelee värikylläisesti kuvattu Barcelona ja toimivat roolisuoritukset.
Ajoittain perusdraaman kuvakieltä rikkova leikkaustyyli, joka mm. imitoi ruutujakoineen seuranhakusovellusten kuvalokerikkoja, toimii jo itsessään kepeänä sosiaalisena kommentaarina ja onnistuu siten välttämään kikkailun maun. Toisinaan henkilöhahmojen odotukset, haaveet ja reaalimaailma leikkautuvat toisiinsa samanhenkiseen kokeilevampaan tyyliin, mikä tehostaa kohtausten tunnelatausta.
Kaiken kaikkiaan, romanttinen hyvän mielen herkkupala.
****
Nuovo Olimpo
Netflix / elokuva / 2023 / kieli: italia
Mitä: Kaksi nuorta bimiestä tutustuu toisiinsa 70-luvun Roomassa, ajan myötä miehistä kiinnostuneiden miesten iskupaikaksi päätyneessä elokuvateatteri Nuovo Olimpossa. He rakastuvat toisiinsa, kenties palavimmin koko elämänsä aikana, mutta menettävät yhteyden toisiinsa, kun toinen loukkaantuu opiskelijalevottomuuksien yhteydessä. Löytävätkö he enää toisiaan – ja jos löytävät, mitä pitkä ja yhtäkkinen ero merkitsi heille?
Arvio: Googlettelun ja napin painalluksella vaihdettavien yhteystietojen aikakaudella on helppo unohtaa kuinka paljon helpompaa ennen internetiä oli menettää yhteys toiseen ihmiseen. Ja sitäkin enemmän LHB-ihmisten tapauksessa ennen nykyistä avoimuuden aikakauttamme, kun tapasimme toisiamme enemmän tai vähemmän anonyymisti hämyisillä, puoli- tai epävirallisilla ja yhtäkkisille sulkemisille alttiilla puolimaailman kohtauspaikoilla.
Noiden menneiden vuosikymmenten sattumanvaraisista, taianomaisista kohtaamisista, selittämättömistä eroista ja kirjeistä, jotka viruvat vuosikymmenet laatikon pohjalla odottamassa vastaanottajaansa, on helpompi ammentaa romanttista paatosta kuin mönkään menneistä Grindr-viestittelyistä, ja niitä aineksia Nuovo Olimpo hyödyntääkin ihan kunnialla. Rooman iättömiltä tuntuvat kadut lisäävät siihen vaivatta päälle vielä kuin oman henkilöhahmonsa, joka tuntuu lisäävän (sinänsä melko heppoiseen) tarinaan syvyyttä ja historian merkityksentuntua. Kypsyyden vaikutelman viimeistelee vielä elokuvan yllättävä ja mietityltä tuntuva loppuratkaisu.
Italialaistyypillisen komeat ja intohimokkaat pääosien esittäjät (Damiano Gavino ja Andrea Di Luigi) vakuuttavat ainakin roolisuorituksensa intensiteetillä, vaikka elokuvan aikana jäi ainakin minulle hivenen epäselväksi täsmälleen kuinka merkittävänä meidän tulisi lopulta heidän kohtaamistaan pitää – mikä onkin loppujen lopuksi aika merkittävä ongelma tämän tyyppiselle draamalle (toisen miehen polyamorisen avoin rakkauselämä varmaankin herätti epäilyksiä polyskeptiselle itselleni). Koska aikakaudelta toiseen siirrytään näyttelijävaihdotta, joutuvat sekä maskeeraajat että katsojan eläytymiskyky koetukselle – mutta niinhän se on aina, ja vaakakupin toisella puolella painaa vaikutelma henkilöhahmojen yhtenäisyydestä, joka sentään säilytetään onnistuneesti.
Siirtyessään vuosikymmeneltä toiselle ja lähelle nykypäivää Nuovo Olimpo hairahtuu kuitenkin, ainakin osittain samaan laajempaan ongelmaan kuin (alempana arvosteltu) My Policeman: ilmiselvästi rakkaudella ja työllä rakennetut historialliset kohtaukset vetävät katsojan silmää puoleensa huomattavasti enemmän kuin esteettisesti proosallisemmat, rutiininomaisesti rakennetut nykyajan jaksot. Nuovo Olimpo suoriutuu aikakausien vaihdoksista kuitenkin huomattavasti sulavammin, voidaanhan myöhempien vuosien arkisemmat miljöötkin nähdä osuvana heijastumana ikääntyvien miesten kaiken nähneestä mielenmaisemasta…
***
Red, White and Royal Blue
Amazon Prime / elokuva / 2023 / kieli: englanti
Mitä: Yhdysvaltain presidentin poika ja Iso-Britannian kuningashuoneen perintöprinssi vihaavat toisiaan… mutta rakkaudesta se hevonenkin potkii!
Arvio: Elokuvan alku ei lupaa hyvää, eikä kokonaisuus loppua kohdenkaan sen suuremmin parane: katsoja heitetään suoraan keskelle elokuvan tapahtumia ilman sen kummempia henkilöhahmojen esittelyjä. Kenties elokuvan tekijät pitivät niitä lopultakin tarpeettomina, koostuvathan päähenkilömme lähinnä summasta kansalaisuutensa, luokka-asemansa ja etnisyytensä pinnallisimpia stereotyyppejä – sivuhenkilötkin tuntuvat erottautuvan lähinnä ”söpön” nenäkkäillä asenteellisuuksillaan.
Vaikka rakastavaiset ovat kummatkin jo nuoria aikuisia, meno on kuin amerikkalaisessa high schoolissa konsanaan punastelevine uskoutumisineen ensisuukoista ja niiden herättämistä tuntemuksista. Tarinan maailma, Brittein kuninkaallisten hovi ja Yhdysvaltojen huippupolitiikan kulissit, vaikuttavat nekin muutaman verkkaisen wikipedia-artikkelin tutkiskelun päälle rakennetuilta. Dialogi herättävää lähinnä myötähäpeää, vaikka muutama hauskakin kohta on eksynyt joukkoon.
Mietin, että mistä kokonaisuuden omituinen sävyrekisteri on peräisin, ja sitten se valkeni: Red, White & Royal Blue versoaa 2000-luvulla suosiotaan kasvattaneesta, alun perin slash-fiktiosta ja yaoi-mangasta kehittyneestä romanttisen viihteen alalajista, jossa naiset (anteeksi, siis tässä tapauksessa lähdemateriaalin kirjoittanut naispuolinen muunsukupuolinen henkilö, pronominit: they/them) kirjoittavat ihanien ja sensitiivisten poikien tai miesten keskinäisistä rakkaus- ja lemmensuhteista.
Samalla tavalla kuin pornografiassa kaikki palvelee sen yhden tietyn ruumiillisen reaktion nostattamista, romanttisessa viihteessä kaikki keskittyy maksimaalisen tunnepakahduksen luomiseen ja sen läpi käyntiin. Se selittääkin pitkälti elokuvan lähinnä viitteellisen sosiaalisen miljöön ja henkilöhahmojen trooppimaisuuden: esim. Brittein hovin ainoa tehtävä näyttää olevan suoda tarinalle (nykymaailmassa onneksi yhä harvinaisemmaksi käyvät) puitteet kielletylle rakkaudelle ja siitä tiristettävälle angstille. Mitään uutta tai kiinnostavaa sanottavaa siitä itsestään on elokuvasta turha etsiä – harmillisesti ei edes niiksi muutamiksi minuuteiksi, kun Stephen Fry marssii paikalle noutamaan epäilemättä tuhdin palkkashekkinsä.
…Mutta eihän se ei ole jutun juoni. Koska kyse on naisten etupäässä toisilleen kirjoittamasta fantasiasta, slash-tyyppisen romanttisen fiktion (homo/bi)mieskuvasto ja -psykologia on sekoitus haaveelliseroottisesta myötäeläytymisestä vastakkaisen sukupuolen asemaan ja söpöilevästä romanttisesta idealisoinnista. Tulokset voivat olla sangen erikoislaatuisia: tunne-elämää ja suhdedynamiikkaa, joista homo/bimiesten on vaikea tunnistaa itseään. Jotkut ovat syyttäneetkin kyseistä viihdealaa asiasta nimeltä kulttuurinen omiminen: heidän mukaansa vähemmistöseksuaalisia miehiä ei pitäisi käyttää omien fantasioiden proppeina vaan meillä tulisi olla yksinoikeus kirjoittaa omista asioistamme.
Itse olen asian suhteen ennalta-arvattavan vanhanaikaisen vapaamielinen (olenhan hyvin, hyvin vanha). Kirjoittakoon kukin mistä ja miten haluaa! Eläytyminen toisten ihmisryhmien asemaan on kuitenkin yksi fiktion suurista positiivisista voimista, jolla on kyky johdattaa ihmisiä kohti suvaitsevaisuutta – eikä slash-tyyppisen fiktion yleensä moitteettoman vasemmistolaisia kirjoittajia voi yleisesti ottaen syyttää vähemmistöjen asemaa ja tarpeita kohtaan osoitetun herkkätuntoisuuden puutteesta (vaikka heidän tuotoksensa saattavatkin tosiaan ajoittain olla hiukan erikoisia).
Ilmiö olisi ehkä parempi ottaa mieltäylentävänä esimerkkinä siitä, miten ”rakkaudesta, joka ei kerran tohtinut lausua nimeään” tarjotaan nykyään isolla rahalla tuotettua viatonta/naivia romanttista viihdettä – ja sitä haluavat tuottaa ja kuluttaa muutkin kuin vähemmistön edustajat itse. Yhtälöä olisi ollut vaikea edes kuvitella omilla vuosikymmenten takaisilla teinivuosillani.
Red, White & Royal Bluestakin voi siis saada jotain irti, kunhan ymmärtää ja hyväksyy sen hyvin spesifin kohderyhmän, päämäärät ja tendenssit viihdetyyppinä: Mikäli siihen kykenee, sen kahta täydellisine hiuksineen ja virheettömine poskipäineen varustettua miesmannekiinia katselee kyllä, kun he suru silmässään kaipailevat rinnat pakahtuen toisiaan merten yli, ja sitten pitelevät toisiaan ja suuteloivat oikein kunnolla, kunhan viimein pääsevät tekemään lähempää tuttavuutta. Kyllähän sellainen silmäkarkki menee älypuhelinta näprätessä tai keittojuureksia pilkkoessa.
**
HISTORIALLINEN
Welcome to Chippendales
Disney+ / TV-sarja / 2022 / kieli: englanti
Mitä: Tosipohjainen draama maailman ensimmäisen naisille suunnatun miesstrippariryhmän perustamisesta
Arvio: ”Eksoottinen tanssijaryhmä” vaikuttaa ehkä aiheelta lähinnä paljaalla pinnalla herkuttelevalle hömppäviihteelle, mutta kun pelissä on tarpeeksi suuret omaisuudet ja yhtäkkisen menestyksen pöhöttämät egot, on verenlihaiselta draamalta vaikea välttyä. Welcome to Chippendalesin egojen ja kunnianhimojen yhteentörmäys saavuttaakin lopulta jopa kummisetämäisiä kierroksia. True crime – osastollehan siinä päädytään. Toki tarkkasilmäinen katsoja voi päätellä jo ensimmäisen jakson järkyttävästä lopusta, että jotain odotettua synkempää ehkä kuitenkin odottaa ikiaurinkoisen Los Angelesin välkehtivän pintaliitomaailman varjoissa.
Mitä egojen yhteentörmäykseen tulee, Kumail Nanjiani suoriutuu hienosti Chippendalesin perustajan, intialaistaustaisen Somen Banerjeen henkilökohtaisesta kehitysmatkasta: moitteettoman säntillisestä mutta vaatimattomalta vaikuttavasta numeronpyörittäjästä aina hiljalleen poljetusta omanarvontunnostaan sisuuntuneeksi bisneshaiksi. Vastassaan hänellä on muuntautumiskykyisen Murray Bartlettin (joka nähdään tämänkin katsauksen The White Lotusissa ja The Last of Usissa) sopivan härskisti esittämä yhtiön taiteellinen johtaja ja pääkoreografi, biseksuaalinen Nick de Nola, jolla on omanarvontuntoa ja kunnianhimoa Banerjeenkin edestä.
Hienojen näyttelijäsuoritusten oivana polttoaineena toimii nokkela käsikirjoitus, joka onnistuu sivuamaan sarjan sensaationhakuisten (mutta ilmeisesti totuuspohjaisten) tapahtumien kautta myös luontevasti sellaisia aiheita kuin seksuaalisen vallankumouksen jälkimainingit, amerikkalainen unelma ja maahanmuuttajien osa sarjan aikakauden Yhdysvalloissa. Tanssikohtauksissakin on odotettua enemmän ideaa ja draaman tajua, ei pelkkää stringeistään pullahtavien pakaroiden värisyttelyä – mikä oli ehkä salaisuus tosielämänkin Chippendalesien menestyksen takana.
On harmi, että Welcome to Chippendales tuntuu päättyvän kuin seinään. Olisi ollut hauska viettää vielä hetki ainakin sen keskeisten, hienojen roolisuoritusten sävyttämien naishahmojen kanssa: Banerjeen älykkään herkkä vaimo (Annaleigh Ashford) ja de Nolan räväkkä ja räävitön työpari (Juliette Lewis) tuntuvat katoavan näyttämöltä ilman, että heidän osaansa tarinasta viedään kunnolla päätökseen. Toki tässäkin luonnollisena esteenä on saattanut toimia sarjan tosipohjainen luonne (sitä mistä ei tiedetä, on vaikea dramatisoida).
No, ehkä sitä, että sarjan katsottuaan haluaisi vielä lisää, voidaan nähdä puutteen sijasta myös eräänlaisena ansiona muiden joukossa…
***½
The Power of the Dog
Netflix / elokuva / 2021 / kieli: englanti
Mitä: Nuori leski (Kirsten Dunst) ja hänen langanlaiha ja sensitiivinen poikansa (Kodi Smit-McPhee) pitävät majataloa 1920-luvun Montanan maaseudulla, kunnes eräänä päivänä suuren hevostilan pitäjä yllättäen kosii naista, ja (ilmeisesti) pelastaa hänet loppuelämältä juopuneiden ja räävittömien lehmipoikien passaajana. Uuden aviomiehen monisyinen ja karismaattinen veli (Benedict Cumberbatch) – jota voi kerrankin hyvällä omatunnolla kuvailla sanaparilla ”toksisesti maskuliininen” – ei kuitenkaan katso lainkaan hyvällä totuttujen kuvioiden rikkomista. Ja niin alkaa armoton psykologinen sota nuorikkoa kohtaan…kunnes jokin muuttuu.
Arvio: Nyt käsillämme on teos, jonka takaa löytyy todellinen elokuvan suurnimi, etupäässä vuoden 1993 The Piano-elokuvasta tuttu ohjaaja Jane Campion. Useiden vaihtelevasti vastaanotettujen teosten jälkeen The Power of the Dog edusti Campionille paluuta palkintogaalojen parrasvaloihin. Esimerkiksi Oscar-palkintojen saralla elokuva poiki yhteensä 12 palkintoehdokkuutta, mukaan lukien ehdokkuudet vuoden parhaasta elokuvasta ja ohjauksesta, joista jälkimmäisen Campion voittikin.
Voitto oli ansaittu. Campion onnistuu tiristämään kaiken irti elokuvan käsikirjoituksesta. Montanan maaseudun (itse asiassa Uudessa-Seelannissa kuvatuissa) ulkoilmaotoksissa on tiettyä karua runollisuutta. Sen kuivat, auringon paahtamat lakeudet päättymättömine etäisyyksineen ovat paitsi tummasävyisen runollisia, ne muodostavat myös kuvan sen henkilöhahmojen yksinäisyydestä ja kolkosta sisäisestä maailmasta. Hiljaisuudet, tapahtumien sommittelu, kamera-ajot ja -kuvakulmat puhuvat vähintään yhtä hyvin kuin se mitä dialogissa sanotaan tai (kenties vieläkin tärkeämpää) mitä jätetään sanomatta. Tunnelman voisi leikata veitsellä, kuten englannin kielellä sanotaan. Paljon nojaa myös Benedict Cumberbatchin monitasoiseen ja voimakkaaseen roolisuoritukseen elokuvan antagonistina.
Näin suvereenin veteraaniohjaajan työ olisi todella tullut oikeuksiinsa elokuvateattereissa, mutta kenties oireena suoratoistopalvelujen aikakaudestamme elokuva ehti pyöriä teattereissa vain parisen viikkoa ennen lisäystään Netflixin tarjontaan. Striimattuna pienellä ruudulla, jossa juonenkäänteiden ja tarinan tapahtumien koukuttavuuden merkitys korostuu, elokuvan heikkoudet nousevat pinnalle. Sen piinaava henkilöiden välinen jännite ei kestä aivan loppuun saakka, ja varsinainen loppuratkaisu tuntuu tulevan vaivihkaisesti olan takaa ilman sen suurempia dramaattista huipentumaa – mikä, tarkemmin ajateltuna, sopii toisaalta hyvin elokuvan käsittelemien teemojen kanssa: ihmisten antamien ilmiasujen ja pinnallisten vaikutelmien petollisuuteen ja niiden alla lymyäviin vahvuuksiin.
The Power of the Dog toimii paremmin tunnelmakeskeisenä, temaattisena hahmotutkielmana kuin konventionaalisena Hollywood-rainana. Elokuvan jälkeensä jättämät avoimet kysymykset hiipivät avaramielisen katsojan alitajuntaan, aina sen herkullisen mysteerisestä, Raamatun psalmista lainatusta nimestä alkaen, ja antavat pohdittavaa pitkäksi aikaa sen viimeisten minuuttien jälkeenkin. Ja se, uskoisin, on merkki hyvästä elokuvasta.
Hyvä kotiteatterijärjestelmä auttaa asiaa.
***½
My Policeman
Amazon Prime / elokuva / 2022 / kieli: englanti
Mitä: Brittiläinen kolmiodraama, jonka tarina kerrotaan kahdella aikatasolla vaihdellen: 50-luvulla Brightonissa astetta vanhempi, sofistikoitunut herrasmies (David Dawson) nivoutuu sympaattisen nuoren parin elämään ja esittelee heidät maailman ”hienommille asioille” kuten taiteelle, klassiselle musiikille, hienolle ruualle… Kaikki sujuu auvoisesti, lähes yhteiselossa, kunnes nuori, sinänsä terävä mutta maailmasta tietämätön opettajatar (Emma Corin) alkaa epäillä, ettei hänen lutuisen poikamaisen poliisimiesystävänsä (Harry Styles) suhde vanhempaan museokuraattoriherraan välttämättä ole täysin platoninen.
Nykyajan aikataso sijoittuu pikkuiseen rannikkokaupunki Peacehaveniin, joka vaikuttaa olevan yhtä karun pysähtynyt kuin eläköityneen pariskunnan viimeiset vuosikymmenet. Entisen nuorenparin pystyyn kuollutta elämää ravistelee vaimon päätös, miehensä vastustuksesta huolimatta, tuoda aivohalvauksesta kärsinyt vanhempi mies heille hoitoon, mies, johon heillä ei ole ollut yhteyttä sitten 50-luvun tapahtumien…
Arvio: Pääasiallisella aikajanallaan My Policeman tarjoaa perustason mukiinmenevän, tyyppiesimerkillisen historiallisen homotarinan: on kaksoiselämää, rikkirepivää sisäistettyä (ja ulkoista!) homovihaa, salabaareja, siveysoikeudenkäyntejä, kohtalokkaita kirjeitä, matkoja Etelä-Euroopan rennompiin ilmapiireihin ja kylmäsilmäisiä kyttiä, jotka jahtaavat homoja lemmenpuuhiensa keskeltä hämärillä sivukaduilla. Epookki on toteutettu mallikkaasti ja tunnelmallisesti, näyttelijäsuoritukset ovat kohtuullisia, ja sympaattinen poppari herra Styles on hymykuoppineen oikein toimiva romanttinen sankari kolmiodraaman kiistakapulaksi.
Draaman historiallisen juonenlangan ainoana omaperäisenä piirteenä on vanhemman herrasmiehen omituinen ”kasvattava” ja näennäisesti isällinen ystävyys nuoren pariskunnan kanssa, jossa on myös luokkien välisen dynamiikan ulottuvuuksia – inspiraation lähteenä sanotaan olevan kirjailija E.M. Forsterin suhde naimisissa olevan poliisikonstaapelin ja hänen vaimonsa kanssa. Kaksinaamaisesti alkanut kuvio on lähellä antaa ehkä hieman aiottua oudoksuttavamman vaikutelman – muistattaen hivenen toisen, nuoremman aikuisen ihmisen groomaamista – tosin tarinan aikana saamme onneksi tietää asioita, jotka johdattavat pois tästä tulkinnasta.
Jos elokuvan historiallinen osuus on vielä ihan mukiinmenevä perustarina, sen nykyaikaan sijoittuva puoli on jo masentavan vedotonta ja asetelmallista kamaa. Meidän pitäisi uskoa, ettei pariskunnan elämässä ole vuosikymmenten aikana tapahtunut oikein mitään kiinnostavaa, he ovat vain vanhentuen odotelleet näitä, elämänsä viimeisiä mielenkiintoisia tapahtumia. Kun naispäähenkilö huudahtaa miehelleen dramaattisesti, ikään kuin jonkinlaisena paljastuksena kirjaimellisesti puoli vuosisataa kestäneen suhteen jälkeen, ettei heidän suhteessaan ole enää ”intohimoa”, koko homma alkaa maistua vähän tekemällä tehdyltä farssilta.
Ainakin Peacehavenin kalliorannikoiden ulkokuvat ovat komeita. Karussa kauneudessaan ne herättävät juuri oikean tunnemaaston avioparin pysähtyneen elämän kehyksiksi. Sisäotoksissa heidän lomaosakemaisen kliinisestä kodistaan ei sitten ole enää hitustakaan elokuvallista tunnelmaa, saati vaikutelmaa eletystä elämästä, mikä alleviivaa koko touhun teennäisyyttä. Vanhemman sukupolven näyttelijäkuntaakin on vaikea yhdistää heidän nuorempiin vastaaviinsa, periaatteessa siedettävistä roolisuorituksista huolimatta.
Suurin piirtein puoliksi ihan katsottava elokuva siis, paremman puutteessa ehkä kokonaan.
**
LISÄÄ HISTORIALLISTA (PÄIVITYS 8.6.2024)
Fellow Travelers / Kumppanukset
SkyShowtime / TV-sarja / 2023 / kieli: englanti
Mitä: Sarja seuraa kahden hyvin erilaisen miehen rakkaustarinaa Yhdysvaltain valtakunnan politiikan keskiössä ja sen liepeillä: sarjan tapahtumat alkavat senaattori Joseph McCarthyn 50-luvulla johtamista kommunistivainoista – jolloin tähtäimeen joutuivat myös homoseksuaalit osana nk. ”laventeliuhkaa” – ja jatkuvat nivoutuen yhteen sitä seuraavien vuosikymmenten historiallisten mullistusten kanssa, joihin kuuluvat Vietnamin sodan protestiliike ja AIDS-kriisi.
Arvio: Fellow Travelers on tämän suoratoistopalvelukatsauksen ehdoton kyyneltentiristäjä. Ainakaan allekirjoittanut ei selviytynyt sen kahdeksasta jaksosta kuivin silmin, enkä ole katsojana suinkaan kaikkein herkimmästä päästä. Sarjan uskottava ja tenhovoimainen rakkaustarina rakentuu sekä pääosanesittäjien erinomaisen roolityön kautta että heidän esittämiensä hahmojen klassisesti vastakkaisten persoonallisuuksien jännitteestä.
Matt Bomer näyttelee karheaäänistä sotaveteraania ja pitkäjänteistä, lähestulkoon kyynistä reaalipoliitikkoa Hawkins Fulleria, joka ei kaihda moraalisia kompromisseja oman uransa rakentamisessa ja turvaamisessa – aikakauden huomioon ottaen näihin kompromisseihin kuuluu tietysti myös kulissiavioliitto hänen poliittisen oppi-isänsä ja esikuvansa tyttären kanssa. Jonathan Bailey puolestaan näyttelee hivenen nuorempaa ja kirkasotsaisempaa Tim Laughlinia, joka kompromissien sijaan on taipuvaisempi heittäytymään täysin rinnoin ja itseään säästelemättä kunkin aikakauden oikeamieliselle ristiretkelle. Yksi hänen monista heittäytyvän omistautumisen kohteistaan on luonnollisesti hänen vanhemmiltaan perimänsä katolinen usko, jonka kanssa Laughlin kamppaileekin suuren osan sarjan kestosta.
Jos näiden miesten suhde kuulostaa hankalalta, niin sitä se onkin. Mutta mikäs sen mielenkiintoisempaa katseltavaa!
Vaikka sarjan päähenkilöt ovat fiktiivisiä, korkealaatuiselle historialliselle fiktiolle tyypillisesti heidän elämänsä ja rakkaustarinansa heijastaa eräänlaista laajempaa historiallista totuutta: heidän hahmoistaan muodostuu eräänlainen tiivistymä siitä, miten tietynlaiset henkilötyypit selviytyivät – tai kenties menestyivät tai tuhoutuivat – eri aikakausien olosuhteissa. Tästä näkökulmasta katsoen, varsinkin koska kaksikosta piirretty rosoisen todentuntuinen kuva onnistuu välttämään saippuaoopperamaisen kaunistelun, on Fellow Travelersilla hyvä mahdollisuus ansaita paikkansa yhtenä klassisena homohistorian sukupolvikuvauksena sellaisten TV-sarjojen rinnalla kuin Angles in America (2003) tai ruotsalainen Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin (2012).
Historiallisuuden suhteen on toki hyvä säilyttää aina pieni skeptisyys ja täydennettävä saatua kuvaa tutustumalla muihin lähteisiin. Tehdäänhän tositapahtumien dramatisoinnissa lähes vääjäämättä jonkinasteista mutkien suoristelua ja kärjistelyä kerronnan tehostamiseksi. Olivatko kommunistisoluttautujat aivan niin perusteeton ja harmiton viholliskuva kuin mitä Yhdysvaltojen (hyvin vasemmistolainen) viihdeteollisuus meidän säännöllisesti antaa ymmärtää?
Hyvän pääkaksikon lisäksi sarjassa on myös liuta kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten sen toiset rakastavaiset, sitkeä journalisti Marcus Gaines (Jelani Alladin) ja temperamenttinen yökerholaulaja Frankie Hines (Noah J. Ricketts), jotka joutuvat kamppailemaan homojen syrjinnän lisäksi myös mustaihoisten sorron kanssa, sekä McCarthyn vainojen hampaisiin joutuva sensitiivinen lesbo ja Fullerin kollega Mary Johnson (Erin Neufer). Se kertoo ehkä sekä heidän roolityönsä että käsikirjoituksen vahvuudesta, että heitä olisi mieluusti nähnyt enemmänkin, varsinkin koska ensin mainittujen yhteinen tarina ei saa aivan samanlaista tyydyttävää päätöstä kuin sarjan päähenkilöiden. Kaksikko tuntuu vain ikään kuin katoavan näyttämöltä.
Mutta ehkä Fellow Travelersin muiden avujen ihastuttama katsoja, kuten allekirjoittanut, voi pistää senkin juuri ja juuri sarjan onnistuneen fokuksen piikkiin. Keskiössä on alusta loppuun lopulta Hawkinsin ja Timin mukaansa tempaava suhde monine kiemuroineen.
****
Feud: Capote vs. The Swans
HBO Max / TV-sarja / 2023 / kieli: englanti
Mitä: Tositapahtumiin perustuvassa sarjassa Truman Capote (1924–1984), yksi viime vuosisadan merkittävimmistä amerikkalaisista kirjailijoista (hänet tunnetaan esim. kirjoista Kylmäverisesti ja Aamiainen Tiffanyllä) yrittää pelastaa hiipuvan tähteytensä julkaisemalla otteita työn alla olevasta tulenarasta kirjastaan Answered Prayers. Otteet sisältävät hädin tuskin peiteltyjä paljastuksia hänelle henkilökohtaisesti läheisiksi tulleista ”Joutsenista”, ryhmästä New Yorkin seurapiirien ylimpään kermaan kuuluvia naisia. Karvaalla petoksella on ennalta-arvattavasti katastrofaalisia seurauksia molemmille osapuolille.
Capoten ja Joutsenten ystävyydestä sodaksi kääntyneessä mittelössä ovat vastakkain menestyskirjailijan (usein suorastaan pelottava) sanan valta ja naiseliitin epäsuorat, sosiaaliset vipuvarret. Kuka pääsee tällaisessa kiistassa niskan päälle (vai pääseekö kukaan)?
Arvio: Capote Vs. The Swansin keskiössä on ihmissuhdetyyppi, joka pääsee elokuvissa ja TV-sarjoissa harvoin etualalle: heteronaisten ja homomiesten läheiset ystävyyssuhteet. Monet meistä, kuten allekirjoittanut, tietävät, että tällaisia ystävyyssuhteita voi luonnehtia tietynlainen erityisen vapauttava vaivattomuus – ehkä osittain siksi koska ne ovat verrattain vapaat naisten (ja miesten) välisiä ystävyyksiä usein hiertävästä keskinäisestä, ns. intraseksuaalisesta kilpailusta. Tällainen dynamiikka on omiaan mahdollistamaan poikkeuksellisen läheisyyden muodostumisen poikkeuksellisen nopeasti. Toisaalta ehkä juuri siksi petos, silloin kun se tapahtuu, voi tuntua erityisen julmalta.
Epäkronologisesti etenevässä sarjassa kerronnan fokus vaihtuu tasaisesti puolelta toiselle paljastaen hitaasti uusia puolia sen henkilökaartista, niin että myös katsojan sympatiat vaihtanevat puolta useaan otteeseen. Yksioikoisen sympaattisia ja sankarillisia henkilöhahmoja sarjalta on turha odottaa. Kenties erityisesti aikakaudelle uskollisesti heidän esiin pilkistävä varjopuolensa suo mahdollisuuden käsitellä myös (ehkä ennalta-arvattavastikin) misogynian, homovihan ja luokkasyrjinnän kaltaisia suurempia kysymyksiä. Erityisesti homohistorian näkökulmasta katsoen yksi sarjan mielenkiintoisista teemoista on taiteellisten ja sanavalmiiden homomiesten asema yläluokkaisten naisten seuralaisina ja ”hovinarreina” – samalla sekä lähellä sosiaalisen vallan keskiötä että eittämättömästi siitä erotettuna – ja niitä tukahdutettuja tunteita ja epäilyksiä, joita kyseinen kuvio voi synnyttää.
Sarjan epäkronologinen ja pikemminkin assosiatiivinen ja temaattinen eteneminen nostaa toisaalta sen esiin nostamat kysymykset etualalle, mutta siinä on ehkä samalla myös sen suurin kompastuskivi. Toisinaan selkeän rakenteen puute saattaa antaa vaikutelman paikallaan junnaavalta harhailulta, vaikka useimmin sen kerronnalliset ratkaisut puolustavatkin paikkaansa.
Truman Capoten välittömästi tunnistettavat feminiinisen teatraaliset maneerit nasaaliäänineen antavat näyttelijälle oivan mahdollisuuden joko täydelliseen mahalaskuun tai huomattavien lahjojensa esittelemiseen (Vanhemmat meistä muistavatkin, että vuonna 2006 Phillip Seymour Hoffman voitti ainokaisen Oscarinsa juuri Capoten esittämisestä). Tom Holland suoriutuu roolista kiitettävästi antaen Capoten inhimillisen haavoittuvuuden välillä pilkistää esiin hahmon spektaakkelimaisten maneerien muodostaman naamion takaa.
Show’n varastaa kuitenkin häikäisevä Naomi Watts herkkänä ja herkän älykkäänä kuningatarjoutsen Babe Paleynä, naisena, joka on ”tehnyt itse elämästään oman taideteoksensa”, kenties lähes vertaisen Capoten kirjallisen taiteen kanssa. Hänen ristiriitainen asemansa kiistattoman julkisen arvokkuuden ja yksityiselämän nöyryytyksien välillä rahaa tahkoavan aviomiehensä harrastamine lukuisine syrjähyppyineen on täynnä yläluokkaista pathosta, joka on ollut vallan huipulle avioituneiden naisten osa lähestulkoon läpi kirjoitetun historian. Muutkin ”joutsenten” näyttelijöistä tekevät hyvää työtä, osin melko ohukaisesti kirjoitetuista rooleista huolimatta, mutta erityisen ilahduttava yllätys oli muinaisesta Ally McBeal -sarjasta tuttu Calista Flockhart, joka tekee paluun kitkerää sarkasmia ja muuta verbaalista myrkkyä syytävänä Lee Radziwillinä.
Useimmat sarjan jaksoista on ohjannut tyyliltään muuntautuvaisena tunnettu veteraaniohjaaja ja homoaiheita usein käsittelevä Gus Van Sant (esim. Elephant, My Own Private Idaho, Milk). Capote vs. The Swansin miljöö suo hänelle oivan mahdollisuuden yhdistellä työhistoriansa dokumentaristisempia ja lyyrisempiä otteitta: sarjan tyyli vaihtelee vanhan maailman seurapiirien hohdon proustlaisen yksityiskohdista haltioituneen henkiinherättelyn ja toisinaan karkeankin realismin välillä, kulissien takaa pilkistävän alkoholismin ja parisuhdeväkivallan kaunistelemattoman kuvauksen muodossa.
Kahden tyylirekisterin jännite suo myös puitteet hivenelle huumoria sarjan lopussa, kun proustlaisen vanhan yläluokan tyyli pitkine käsineineen ja töyhtöhattuineen alkaa vetäytyä historiasta proosallisemmin pukeutuneen farkku- ja t-paita -uusrikkaiston tieltä. Ja sekös on Joutsenille silkka kauhistus.
***1/2
Mary & George
SkyShowtime / TV-sarja / 2024 / kieli: englanti
Mitä: Vaatimattomista oloista aatelissukuun nainut Mary Villiers (Julianne Moore) koulii komeasta keskimmäisestä pojastaan Georgesta (Nicholas Galitzine) kuninkaan viettelijän, päämääränä suvun kiikkerän aseman kääntäminen kohti parempaa. Hovijuonittelujen ohessa – tai kenties niitä siivittäväksi aputytöksi – hän tulee myös solmineeksi palvelija/rakastaja-suhteen toiseen naiseen, maailmaa nähneeseen bordellinpitäjä Sandie Brooksiin.
Arvio: Sarjaa katsellessa tulin vaivihkaa pohtineeksi, miksi se, huolimatta ilmiselvästä ahkerasta yrityksestä myydä itseään kutkuttavan paheellisena intohimodraamana, tuntui niin usein pelkältä kliinisen seksittömältä ja mekaaniselta juonenkäänteiden sarjalta. Kyse ei ole vain kliinisen kauniskasvoisesta (ja melko karismattomasta) Galitzinesta, joka vaikuttaa ainakin sarjan alussa olevan lähes yhtä nolostuttavan eksyksissä kuin hänen esittämänsä henkilöhahmo (loppua kohden Georgesta sentään kasvaa Galitzinen kyvyille ja profiilille sopivampi viilipyttyvamppi). Kyse oli ehkä pikemminkin koko lähtöasetelmasta. Kuten Radio Timesin Abby Robinson sarjasta toteaa: loppujen lopuksi ei ole mitään vähemmän seksikästä kuin se, että oma äitisi sekaantuu seksielämääsi.
Sarjan yritys luoda ihastuttavan tuhmaa seksikkyyden ilmapiiriä Vaarallisia suhteita -hengessä kompastelee muissakin yhteyksissä: yhtenä esimerkkinä mainittakoon sen aikana toisteltu (ja mediassakin hehkutettu) ilmeisesti ihastuttavan queeriksi ja seksipositiiviseksi tarkoitettu iskulause ”Bodies are just bodies”. Eetoshan paljastuu hienoisenkin pohdinnan jälkeen seuraamuksiltaan lähinnä kolkon esineellistäväksi ja ihmisarvoa riisuvaksi ajatusmalliksi, josta on positiivisuus kaukana. Sloganista onkin sievästi ja loogisesti johdettavissa Maryn toinen pojalleen annostelema viisauden helmi: ”Bodies are currency” – jonka nuori mies laittaakin tomerasti käytäntöön. Koko sarjan läpäisevä laskelmoiva ja kyyninen käytännöllisyys on loppujen lopuksi huonoa sytykettä vetävälle intohimodraamalle.
Julianne Moore on lahjakas näyttelijä, ja hän tekeekin ihan kelvollisen roolityön Maryna. Monien amerikkalaisnäyttelijöiden tapaan hänellä on tosin vaikeuksia asettua uskottavasti historialliseen rooliin: hyvästä yrityksestä huolimatta hänen roolisuorituksessaan säilyy jotain selvästi modernia. Ehkä ongelma johtuu osittain dialogista, joka kallistuu usein tökeröiden anakronismien puolelle – varsinkin erityisessä innossaan jaella mahdollisimman karkean suorapuheisia ja ronskeja repliikkejä nimenomaan sarjan vanhemmille naisosille (Vaikuttaa siltä, että sarjan kirjoittajat elävät edelleen jossain Sex and the Cityn kultaisella 90-luvulla, jolloin tällaisessa itsessään oli vielä jotain aidosti rohkeaa, raikasta ja huomionarvoista). Mooren puolesta voi kuitenkin sanoa, että hän heittäytyy antaumuksella rooliinsa ja lausuu kaikkein ”skandaalimaisimmatkin” vuorosanansa ilmiselvällä nautinnolla, mikä tekee enemmän kuin osansa kokonaisuuden osittaiseksi pelastamiseksi.
Mikäli edeltävät kappaleet saivat sarjan kuulostamaan melkoiselta kalkkunalta, niin mainittakoon jotain sen hyvistä puolista: epäonnistumisistaan huolimatta Mary & George tarjoaa ihan passelin, nopeasti etenevän ja mukavasti mutkittelevan saippuaoopperan historiallisen pukudraaman ulkoasussa. Kiireisessä etenemisessään sarja ei liikaa pysähtele, jotta sen puutteita ehtisi alkaa sen suuremmin miettiä. Mainittakoon myös, että nykypäivän historialliseksi draamaksi se on yllättävän pidättynyt ns. diversity castinging suhteen (ehkä koska koko sarja on jo valmiiksi aika woke) mikä jokseenkin suitsee kokonaisuuden erittämää poliittisesti tarkoituksenmukaista muovisuuden esanssia.
Ennen kaikkea Mary & Georgen pelastaa sen historiallisen taustan tarjoama vahva perusta: Sen tavallistakin anakronistisempi ote ei lopulta onnistu täysin vesittämään sen pintakerroksen alle hautautuneiden historiallisten hahmojen ja aikakauden pohjimmaista kiinnostusarvoa. Loppua kohden (kenties osin todellisten historiallisten henkilöiden ja tapahtumien pakottamana) se jopa eksyy käsittelemään joitain ikiaikaisia teemoja hippusella vakavuutta, kuten oman seksuaalisuuden välineellistämisen hintaa ja sarjan kuninkaan tapauksessa, toisaalta tosirakkauden löytämisen vaikeutta vallan huipulla, jossa tulee helposti viettäneeksi päivänsä komeiden pyrkyreiden piirittämänä.
Sarjan esittämän surusilmin kärsivän kuningas Jaakon sympatiapisteitä tosin laskee se, että hän (ja hänen kauttaan kaiketi myös katsoja) ottaa todellakin kaiken irti häntä ympäröivistä nuorista lihatarjottimista. Vaikka sarjan päättävä kypsempi sävy on toki tervetullut, käänne tuntuu samaan aikaan teeman johdonmukaisen ja harkitun kehittelyn sijasta lähinnä kömpelön tahattomalta loikalta aivan toiseen suuntaan alkupuoliskon seksiposiiivisen poseerauksen ja paljaalla pinnalla mässäilyn jälkeen. Loppujen lopuksi Mary & Georgen paraskin puoli tuntuu oudosti samalla myös tahattomalta harha-askeleelta.
**