Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Nimimerkki Vergiliuksen arkun uuden suoratoistopalvelukatsauksen jälkimmäinen osa on viimein julkaistu. Katsauksessa käydään läpi elokuvia, TV-sarjoja ja dokkareita, jotka ovat ilmestyneet sitten hänen aikaisemman katsauksensa keväällä 2022. Tässä osiossa kriittisen katseen alla on tarjonta teemoilta DRAAMA, KAUHU ja DOKKARI.
Sekä kategorisoinnit että arviot ovat 100% tieteellisen objektiivisia, luonnollisesti. Arviointiskaala on yhdestä neljään tähteä.
Kunnianhimoinen tavoitteemme on koota myös vastaava katsaus lesboille ja binaisille. Eli jos haluat kirjoittaa meille jostakin ajatuksia tai tunteita herättävästä elokuvasta, TV-sarjasta tai kirjasta, lähettäkää tekstiä tulemaan! Sitä ennen lukijat voivat löytää tästäkin katsauksesta jotain tarjontaa: sattumoisin sarjoissa The White Lotus, Smiley, The Last of Us ja Wreck löytyy toinen päähenkilö, joka on lesbo tai binainen.
SISÄLTÖ
Komedia: The White Lotus, Our Flag Means Death, Marry My Dead Body, Uncoupled,
Romanttinen: Nuovo Olimpo, Fire Island, Smiley, Red, White & Royal Blue
Historiallinen: The Power of the Dog, My Policeman, Welcome to Chippendales
Osa 2
Draama: Saltburn, Neumatt, Cobalt Blue, Merli: Sapere Aude, Tore, Näkymätön lanka
Kauhu: The Last of Us, Monster: The Jeffrey Dahmer Story, Wreck, American Horror Story: NYC
Dokkari: Andy Warholin päiväkirjat, Eldorado: natsien vihaama yökerho
DRAAMA: Rakkautta, perhesuhteita, yhteiskunnallista näkökulmaa –
Saltburn
Amazon Prime / Elokuva / 2023 / Kieli: englanti
Mitä: Köyhemmissä oloissa kasvanut nuori mies Oliver (Barry Keoghan) hullaantuu Oxfordin eliittiyliopiston palkintourokseen, enimmäkseen hyväntahtoiseen mutta melko vihjeettömään, aristokratiaan kuuluvaan Felixiin (Jacob Elordi). Erinäisten tapahtumien kautta Oliver tulee yhteen kietoutuneeksi Felixin elämään ja saa lopulta kutsun viettämään aikaa hänen perheensä kanssa heidän ylellisellä sukukartanollaan…
Arvio: Saltburn tarjoaa modernin ja ilahduttavan kieron mukaelman Brideshead Revisitedistä (havainto ei ole omani, alkuperäinen teos mainitaan alleviivaavasti itse elokuvassakin). Evelyn Waugh’n arkkityyppisen brittiläisessä tarinassa vaatimattomammista oloista kotoisin oleva nuori mies punoutuu osaksi yläluokan hohdokkaiden puitteiden ja persoonallisuuksien hallitsemaa ylenpalttista elämää, johon kuuluvat elimellisesti myös päättymättömät ”vierailut” heidän ökylukaaleissaan, ikään kuin puoliadoptoituna perheenjäsenenä (joku voisi sanoa loiseläjänä, mikä onkin myös yksi Saltburnin käsittelemistä teemoista). Yhtenä toisena esimerkkinä tämän peribrittiläisen tarinan uudemmasta (ja peittelemättömästi homommasta) variaatiosta mainittakoon vaikkapa Allan Hollinghurstin The Line of Beauty (2004) ja sen TV-sarja-adaptaatio (2006).
Näennäinen läheisyys voi tietysti lopulta päätyä vain korostamaan sitä lähtemätöntä etäisyyttä, mikä lopultakin erottaa luokat toisistaan: intiimeiden perheillallisten ja uskaliaiden uskoutumisten taustallahan lymyää aina mahdollisuus yhtäkkisestä vajoamisesta isäntäperheen epäsuosioon ja sitä seuraavasta karkotuksesta heidän maanpäällisestä paratiisistaan. Saltburnin tapauksessa yläluokan maanpäällistä paratiisia tosin vetää asteen alemmas maanpintaa sen asukkaiden verrattainen tavanomaisuus: ylellisen kartanolinnan asukkaat mittavine tiluksineen harrastavat karaokea ja nauraa röhöttävät hiukset pystyssä eilispäivän koheloille sketsiohjelmille. Menneiden aikojen henkevän valovoimaisuuden sijasta, joka vanhemmissa tarinoissa olisi ehkä helpottanut heidän etuoikeutetun asemansa ainakin hetkellistä hyväksymistä, Saltburnin melko tyhjäpäisiltä aristokraateilta voi odottaa korkeintaan eksentrismiä tai pelkkää fyysistä valioyksilöyttä, kuten talon kartanon nuoren herran tapauksessa. Hänen puolialastomasta, valioyksilön vartalostaan kamera nautiskeleekin viipyilevästi aina tilaisuuden tullen, päähenkilön härskin tirkistelevää katsetta imitoiden.
Barryn pakkomielteinen rakkaus/himo/omistushalu Felixiä kohtaan ja ne keinot, joihin hän on sen puolesta valmis itsensä alentamaan, tulevatkin ilmaistuksi elokuvan aikana useana räikeänä rajanylityksenä, joista armon lukija saattaakin olla jo lukenut räväköitä otsikoita sosiaalisen mediansa newsfeedissä (Vinkki kaikille muille: elokuvaa ei ehkä voi suositella kaikkein herkkätuntoisimmille tai -vatsaisille). Nämä ja muut makaaberit tai hyvää makua rikkovat kohtaukset vievätkin Saltburniä aimo harppauksen Bridesheadin tyylikkään hillitystä maailmasta kohti eilispäivän genre-elokuvien maailmaa. Toinen silta kohti kaunu-genreä on elokuvan visuaalinen ilme, joka onnistuu olemaan samaan aikaan jotenkin sekä barokkinen että nuhruinen syvine mustineen ja tummanlikaisine punasävyineen, kaikki hienorakeiselle analogiselle 35mm-filmille kuvattuna. Elokuvan vanhanaikainen 4:3 kuvasuhde ja ajoittainen leikittely pitkillä, staattisilla kameraotoksilla, rakentavat nekin, paitsi sillan kohti vanhojen kauhuelokuvien kuvailmaisua, myös suljetun ja synkän absurdien lainalaisuuksien hallinnoiman maailman tunnelmaa.
Kirsikkana kakun päällä ovat elokuvan herkulliset roolisuoritukset – kunhan katsoja ei vain odota sympaattisia henkilöhahmoja. Pääosanesittäjä Barry Keoghan kanavoi hahmoonsa aikaisemman kuuluisan roolisuorituksen, The Killing of a Sacred Deerin häiriintynyttä intensiteettiä, ja veteraaninäyttelijät Rosamund Pike ja Richard E. Grant riemastuttavat Felixin omalaatuisina vanhempina ja kartanon herrasväkenä.
Saltburnissä on loppua kohden merkittävä juonenkäänne, joka asettaa sitä edeltävät tapahtumat aivan uuteen valoon. Monet elokuvat kompastelevat tällaisissa kunnianhimoisissa juonirakenteissa, tai ne nojaavat niihin liikaa, mutta Saltburn selviytyy käänteestään melko onnistuneesti sen alkupuolen vaivihkaisen pohjustuksen ansiosta. Harmi, että elokuva ontuu hieman loppua kohden muista syistä: sen viimeisen näytöksen tapahtumat tuntuvat hieman kiirehdityiltä ja alikehitetyiltä. Silti, kokonaisuudessaan onnistunut elokuva – vaikkakaan ei jokaiseen makuun – joka tuskin ainakaan jättää ketään kylmäksi.
***½ (Vähennä tähti, jos olet herkkätuntoinen tai -vatsainen, tai mikäli halajat elokuvalta miellyttäviä henkilöhahmoja)
Neumatt
Netflix / TV-Sarja (2 kautta) / 2021–2023 / Kieli: sveitsinsaksa
Mitä: Pitkään kaikessa hiljaisuudessa taloudellisissa vaikeuksissa kamppailleen Neumatt-perhetilan isäntä päätyy itsemurhaan, mikä lähettää shokkiaaltoja hänen läheistensä elämään. Hänen vanhin poikansa Michi (Julian Koechlin), joka on jättänyt maaseudun mullat taakseen työskennelläkseen konsulttina suuressa kaupungissa, joutuu miettimään elämäänsä uudelleen, kun käy ilmi, että isä toivoi hänestä suvun tilan pelastajaa – perheen maataloutta opiskelevasta, moniongelmaisesta nuorimmasta ei siihen ole, ainakaan vielä.
Samoihin aikoihin kuolinpesälle saapuva huokea tarjous Neumattin tontista saa toiset perheenjäsenet haaveilemaan uudesta alusta, vapaana maatilan taakasta: perheen äiti ja tuore leski Katharina (Rachel Braunschweig) toivoo voivansa jättää maatilaan sidotun elämänsä viimeinkin taakseen ja jatkaa nuoruutensa kesken jääneiden unelmien jahtaamista, kun taas hänen tyttärensä ja Michin sisar, menneisyyden trauman kanssa painiskeleva yksinhuoltajaäiti Sarah (Sophie Hutter) toivoisi rahapotista oman taloudellisesti haasteellisen kuntosalinsa pelastajaa…
Arvio: Sveitsiläinen pienmaatila Neumatt tarjoaa oivalliset puitteet tutkia henkilökohtaisen vapauden ja aikaan ja paikkaan sidottujen velvollisuuksien välistä ristiriitaa: sukutila lukuisine velvollisuuksineen tuo juurevuutta sekä merkityksen ja jatkuvuuden tuntua elämään, mutta sen tuoman vastuun hinta voi tuntua melkoisena kahleena nilkassa. Kukin sarjan henkilöhahmoista päätyy ymmärrettävästi omiin ratkaisuihinsa heidän omaan henkilöhistorialliseen tilanteeseensa perustuen. On piristävää, että kysymystä käsitellään näinkin kypsästi ja tasapuolisesti aikakautenamme, joka yleensä kallistuu varauksetta pelkän itsensä toteuttamisen puolelle, yhteisöllisistä ja perhesiteistä viis.
Sarjan henkilötarinoista kiinnostavin yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsoen on Michin kohtaamat ristiriidat hänen yrityksessään yhdistää maanviljelijän elämä ja suurkaupungin salkkumiestodellisuus: kun sarja alkaa, hän sattuu parhaillaan olemaan uurastamassa erään suuren sveitsiläisen elintarvikefirman talouden pelastamiseksi (tai ehkä pikemminkin suuryhtiön jo ennestään tiukan tulosmarginaalin maksimoimiseksi). Sisyfosmainen tehtävä ajaa (ehkä hivenen liiankin) neuvokkaan ja itsevarman miehen tekoihin, jotka eivät aina ole sopusoinnussa Neumattin ja sen laajemman paikallisten maanviljelijöiden yhteisön etujen kanssa. Ja siitäkös vasta ongelmia kertyy. Kahden eri miljöön välinen mahdottomalta tuntuva ristiriita tuo kouriintuntuvasti esille pienviljelijöiden tukalan aseman, jossa vaakalaudalla ovat toisaalta yksioikoinen taloudellinen selviytyminen ahtaassa markkinatilanteessa, toisaalta ruuantuotantoon kuuluvien eettisten näkökohtien kunnioittaminen, Neumattin tapauksessa erityisesti lypsykarjan kohtelu.
Michin kohdalla kahden maailman ristiriitaa valotetaan myös rakkauselämän puolella: toisaalta häntä vetää puoleensa teini-iän ihastus, kotipuoleen (näennäisesti) onnellista heteroperhe-elämää viettämään jäänyt eläinlääkäri, toisaalta ehkä hänen omia arvojaan, temperamenttiaan ja päämääriään likeisempi, sulava mutta hyväluontoinen konsulttikollega. Se, ettei hänen maalainen kotikontunsa ole – ellei varsinaisesti homokammoinen – niin ei välttämättä maailman homopositiivisinkaan paikka, lisää oman mutkansa lemmensoppaan.
Tasapainoilu maanviljelijöiden ja suurkaupungin rahamiesten intressien välillä sekä hänen omat henkilökohtaiset vajavaisuutensa antavat Michin näyttelijä Julian Koechlinille runsaasti mahdollisuuksia esitellä eittämättömiä näyttelijäntaitojaan, mutta häntäkin enemmän vakuuttaa hänen sisarensa Sarahin näyttelijä Sophie Hutter. Sen enempää spoilaamatta sanottakoon, että Sarahin tarina nivoutuu enemmän hänen omien henkilöhistoriallisten ongelmiensa ympärille, joiden kautta sarja käsittelee astetta synkempiä ja yksityisempiä teemoja. Kuten Michi, monimutkainen ja -ulotteinen Sarah päätyy ratkaisuihin, jotka eivät ole aina sympaattisimmasta mahdollisesta päästä.
Harmi kyllä Wyssin suvun muut jäsenet eivät yllä kiinnostavuudessa aivan pääkaksikon tasolle. Onneksi heidän kehityskertomuksensa risteävät ja pelaavat toisiaan vasten enimmäkseen luontevasti, niin että tuloksena on enemmän kuin sarjan osien summa. Mutta vain enimmäkseen, sillä välillä heidän välilleen viritetyt konfliktit tuntuvat hivenen pakotetuilta, ja hommaa uhkaa ajoittain hienoinen saippuaoopperamaisuus. Ihmettelin tästä näkökulmasta etenkin suvun nuorempien toilailuja sarjan toisen kauden aikana, joita tuskin voi laittaa pelkän nuoruuden jääräpäisyyden piikkiin. Yksittäisistä kauneusvirheistä huolimatta kokonaisuudessaan hyvin tuotettu ja mielenkiintoisia yhteiskunnallisia kysymyksiä luotaava TV-sarja.
***½
Jatkoa?: Sarjan kolmas kausi on jo tuotannossa.
Cobalt Blue
Netflix / Elokuva / 2022 / Kieli: hindi, englanti
Mitä: Kun perinteisiin arvoihin nojaava intialainen perhe antaa huoneen talossaan vuokralle nuorelle ja komealle (sekä seksuaalisesti taipuisalle) taiteilijamiehelle, perheen nuorin poika, kirjailijaksi haikaileva opiskelija Aseem (Anant V Joshi) sekä hänen siskonsa, tiukkoja sukupuolirooleja vastaan pyristelevä Anuja (Anjali Sivaraman) rakastuvat tähän – eivätkä tunteet jää täysin vaille vastakaikua. Sitä seuraavien käänteiden myötä koko perheen arki kääntyy ylösalaisin, ja veljen ja siskon on lopulta jouduttava kohtaamaan itsensä. Elokuva perustuu ohjaaja Sachin Kundalkarin omaan esikoiskirjaan, joka ilmestyi alun perin marathin kielellä vuonna 2006.
Arvio: Netflixin kaltaisissa, globaalia markkina-asemaa havittelevissa suoratoistapalvelujäteissä on se hyvä puoli, että ikään kuin kylkiäisinä niiden kansainvälisistä hevoskaupoista me saamme täällä Suomessakin nauttia kulttuurituotteista, joita meille ei ehkä muuten olisi tarjolla. Tällä kertaa kyseessä on harvinainen intialainen homoteemainen leffa, eikä kyseessä ole mikään tusinatuotanto. Cobalt Blue on silmiä hivelevän kauniisti kuvattu, nautinnollisen kiireettömästi etenevä taide-elokuva, jonka perhedraaman proosallisempia tapahtumia kehystävät niin päähenkilön intensiivisen tunnelatautuneet unet kuin hänen kirjoittamiensa runojen unenomaiset lausunnat. Kaukomaiden hyvin erilainen (ja siten meille eksoottinen) luonto- ja kaupunkimiljöö on tietysti visuaalisesti kiehtovaa katsottavaa jo itsessään, mutta elokuva miellyttää silmää myös tekniseltä ja taiteelliselta toteutukseltaan – etenkin hallitun ja huomiota herättävän värimaailmansa osalta (kuten saatoimme ehkä jo elokuvan nimestäkin ennakoida).
Varsinaiselta sisältöpuoleltaan Cobalt Blue on hivenen epätasaisempi. Aseemin seksuaalinen herääminen, ensirakkaus ja hänen oman yhteiskuntansa suvaitsemattomuuden kohtaaminen ovat homoelokuvien klassista, usein nähtyä (vaikkakin tässä tapauksessa hyvin toteutettua) peruskauraa. Astetta traagisemman mausteen sille toki antaa tapahtumien aikaisen, ympäröivän intialaisen yhteiskunnan astetta kovempi suhtautuminen homoseksuaalisuuteen: 90-luvulla vuosi 2018, jolloin samaa sukupuolta olevien suhteet viimein laillistettiin, oli vielä kaukana. Kaapista ulos tulo ei ole edes kuviteltavissa oleva vaihtoehto. Tähän liittyen kiinnostavinta Cobalt Bluessa lieneekin sen piirtämä kuva kehittyvissä maissa kasvavien nuorten piinaavasta asemasta kahden kulttuurin välillä, kun toinen jalka lepää tukevasti omien perinteiden maaperällä ja toinen maahan tuodussa länsimaisessa populaarikulttuurissa ja sen viestimissä arvoissa (niin hyvissä kuin pahoissakin) joihin kuuluu ilomielinen ja hyvin helpolta vaikuttava seksuaalinen vapautuminen. Cobalt Bluessa kyseinen maailma henkilöityy tietysti androgyyniin pop-tähti Michael Jacksoniin, jonka täytyi olla vielä täydellisempi avaruusolio elokuvan henkilöhahmoille ja heidän yhteisölleen kuin hän oli niihin aikoihin täällä Suomessa.
Aseemin urheilullisen ja vahvatahtoisen sisko Anujan kasvutarina on tästä kulttuurien välisen ristiriidan näkökulmasta katsoen vielä monitahoisempi ja vähemmän tyypillinen, ja siksi on sääli, että se jää paljon vähemmälle huomiolle (alkuperäisessä kirjassa hän on sentään toinen näkökulmahahmo). Kolmiodraaman kolmas osapuoli, perheen epätodennäköisen miesmallimainen vuokralainen (karheine puhelinseksiäänineen kaikkineen) ei puolestaan koskaan oikein kehity tyypistä yksilöksi, ja palvelee lähinnä tehtäväänsä tarinan juonenkäänteiden katalysaattorina.
Laadukas, joskin varsinaiselta sisällöltään hivenen epätasaisempi elokuva kompastelee pari kertaa loppuaan kohden: Ensimmäisenä on internetin ja sen seuranhakupalveluiden, kenties runolliseksi tarkoitettu ennakointi, joka on istutettu kömpelön suorasanaisesti itse dialogiin. Sitten on sen varsinainen lopetus: vaikka päähenkilöiden loppuratkaisut saavuttavat tietyn realistisen tummanpuhuvan sävyn, joka sopii hyvin yhteen kärsimyksen kautta voitetulle itsetuntemukselle (ja sille kivikkoiselle tielle, joka molemmilla on epäilemättä vielä edessään) sen aivan viimeiset otokset ovat hämmentävän synkkiä ja suorastaan häiritseviä, mikä jätti ihmettelemään, mitä ohjaaja on niillä oikein yrittänyt sanoa.
Silti, eivät muutamat harha-askeleet kokonaista, hyvin rakennettua elokuvaa kaada. Suosittelen Cobalt Blueta lämpimästi erityisesti sekä elokuvallisen silmäkarkin ystäville että kansainvälisistä elokuvista kiinnostuneille laajemmin.
***
Merli: Sapere Aude
Netflix / TV-sarja (2 kautta) / 2019–2021 / Kieli: katalaani, espanja
Mitä: Sarja biseksuaalisuuteensa heräävästä, työväenluokkaistaustaisesta nuorukaisesta, joka karismaattisen lukio-opettajan esimerkin innoittamana päättää hakea yliopistoon opiskelemaan filosofiaa – ja pääseekin läpi, sukunsa ensimmäisenä.
Arvio: Sapere Aude ei itselleni alkanut kaikkein lupaavimmissa merkeissä. Sen henkilödraama alkaa selvästi in medias res: suoraan tapahtumista ilman henkilöhahmojen, heidän suhteidensa ja taustojensa sen kummempaa esittelyä. No, pienen nettitutkiskelun jälkeen kävi ilmi, että katalonialainen tuotanto Sapere Aude on itseasiassa suora jatko-osa alkuperäiselle, Merli-nimiselle sarjalle, joka keskittyi samannimiseen, ilmeisesti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvan hengessä oppilaitaan älyllisesti innoittaneeseen, karismaattiseen lukion filosofian opettajaan ja siihen vaikutukseen, joka hänellä oli oppilaittensa elämiin.
Sapere Auden päähenkilö Pol Rubio (nyt jo useammassakin Netflixin homo/bi-teemaisessa sarjassa, kuten tämänkin katsauksen Smileyssa, esiintynyt nuori komistus Carlos Cuevas) aloittaa uuden sarjan oppi-isänsä yhtäkkisestä kuolemasta toipumisella, mitä seuraavat hänen ensimmäiset hapuilevat, itsenäisen älyllisen elämänsä askeleet yliopiston filosofian pääaineen opinnoilla. Se ei ole välttämättä helpointa duunaritaustaiselle, älykkäälle mutta hyvien esikuvien puutteessa useamman kerran luokalle jääneelle nuorelle miehelle. Luokkaerot suhteessa etuoikeutetummista taustoista ponnistaneisiin opiskelutovereihin, ja niistä juontuvat käytännön elämän kulttuuri- ja elintasoerot, ovatkin yksi vanhanaikaisesti vasemmistolaisen sarjan kantavista teemoista.
Omapäisen ”hankalasta” ja sanavalmiista professori María Bolañosta (karismaattinen ja itsensä rohkeasti likoon laittava María Pujalte) kehittyy Polille nopeasti uusi älyllinen mentori, jonka kanssa ottaa yhteen ja koetella sanan säiläänsä. Mariaa voidaankin sanoa sarjan kaksisukupolvisen draaman vanhemmaksi päähenkilöksi: kaksikymppisten opiskelijoiden lisäksi sarja seuraa siis myös laajemmin heidän vanhempien perheenjäsentensä ja professoreidensa edesottamuksia, mikä auttaa sitä välttämään muille nuorisodraamoille tyypillisen sudenkuopan, taipumuksen suppeaan sisäänpäin kääntyneisyyteen nuoriin ja heidän ongelmiinsa.
”Sapere aude” on latinankielinen, myöhemmin valistusajan motoksi kehittynyt fraasi, joka käännetään suoremmin muotoon ”Uskalla tietää”, ja ehkä varsinaiselle käyttöhistorialleen uskollisemmin ”Uskalla ajatella itse”. Sarjan läpi onkin siroteltu kuuluisien filosofien ja filosofisten dilemmojen esittelyä, jotka opiskelijadraamojen pitkää perinnettä kunnioittaen ristivalottavat ja kommentoivat (hyvin löyhästi) sarjan tapahtumien esiin nostamaa tematiikkaa. Sarjan henkilöhahmojen sisäinen kasvu tapahtuu kuitenkin etupäässä luentosalin sijasta kantapään kautta: jaetusta viisauden murusista huolimatta kukin heistä joutuu lopulta tekemään omat virheensä, oppimaan niistä ja kantamaan niiden seuraukset itse, mikä valaa Sapere Auden muuten saippuaoopperamaisille tapahtumille hivenen katkeransuloista syvyyttä.
Esimerkiksi professori Bolaño tulee alkoholisminsa ja luonteenomaisen pisteliäisyytensa kautta lähestulkoon karkottaneeksi kaikki lähimmäisensä luotaan. Hänen on – kaikesta säkenöivästä älystään ja kirjaviisaudestaan huolimatta – käytävä läpi vähintään yhtä kivikkoinen kehityskaari kuin sarjan nuoren päähenkilön. Mitä tähän nuoreen päähenkilöön tulee, sarjan toisella kaudella Carlos Cuevaskin pääsee esittelemään näyttelijänkykynsä, kun nuorta Polia koettelee tietty, valitettavasti monia homo/bimiehiä kohdannut karvas vastoinkäyminen, mikä uhkaa kumota hänen ensimmäisellä kaudella vaivoin kerryttämänsä itsevarmuuden.
***½
Tore
Netflix / TV-sarja / 2023 / Kieli: ruotsi
Mitä: Tore (William Spetz) on kotona asuva, kehitystasoltaan jonnekin varhaisteini-ikään jäänyt 27-vuotias ”mieslapsi”, joka joutuu törmäyskurssille elämän kovien realiteettien kanssa, kun hänen ikääntyvä isänsä kuolee yhtäkkisessä onnettomuudessa. Tore räpiköi ja teutaroi suruaan ja yksinäisyyttään karkuun heittäytymällä viimein myöhäisen teini-iän kehitysvaiheisiin ja siihen kuuluviin sudenkuoppiin: pakkomielteisiin ihastuksiin ja sekaviin alkoholi- ja huumekokeiluihin toisen epämääräisen mieslapsen kanssa (questioniable consent -tyylinen seksikohtaaminen sisältyy pakettiin). Osansa Toren sekoilusyöksykierteestä saavat tuta niin työkaverit edesmenneen isän hautaustoimistolla kuin hänen paras kaverinsa Linn (Sanna Sundqvist) huomattavasti varhaisemmin aikuistumaan joutunut kahden lapsen yksinhuoltajaäiti.
Arvio: Kykysi saada jotain irti Toresta riippuu kyvystäsi sietää, ehkä jopa nauttia, myötähäpeän tunteesta, sillä sitä on toden teolla luvassa! Niillekin, jotka siihen kykenevät, se, että sarja on ylipäätään vielä katsomiskelpoinen, nojaa vahvasti William Spetzin hellyttävän suurisilmäiseen ja vihjeettömään roolisuoritukseen – sekä epäilemättä hänen poikkeuksellisen poikamaiseen ulkomuotoonsa: samanlainen keskenkasvuinen sekoilu samanikäiseltä rotevalta viikinkipartamieheltä olisi huomattavasti vähemmän sympaattista seurattavaa (ehkä jopa hivenen pelottavaakin).
Sarjan tekijät tarjoavat laihasti vihjeitä sen suhteen, miksi Tore – ja tänä päivänä mitä ilmeisimmin niin moni muukin tosielämänkin nuori mies – näyttää jämähtävän murkkuikäiseen kehitysvaiheeseen. Tarjolla on lähinnä vihjeenmurusia, mikä jättää toisaalta enemmän tilaa katsojalle päätyä omiin johtopäätöksiinsä. Toisaalta se merkitsee sitä, että aiheen käsittely itse sarjan sisällön tasolla jää melko pinnalliseksi. Se mitä sarja käsittelee huomattavasti sisällyksekkäämmin, ovat ne monet läheisen yhtäkkisen kuoleman jättämät ristiriitaisetkin tunteet, silloin kun tästä paljastuu postuumisti vaikeita asioita, joista olisi ollut hyvä rauhassa keskustella vielä tämän elonsa päivinä.…
Sarjan lopussa Torella on epäilemättä vielä pitkä tie edessään matkallaan kohti aikuisuutta. Jäämme siis mielenkiinnolla odottamaan, suoko taloudellisesti kiikkerässä tilassa oleva Netflix tälle periruotsalaisen ammattitaitoiselle tuotannolle vielä jatkoa.
**½
Näkymätön lanka
Netflix / Elokuva / 2022 / Kieli: italia
Mitä: Sympaattinen teinipoika Leone (Francesco Gheghi) aikoo tehdä lyhytdokkarin sateenkaariperheestään koulua varten, kun tosielämän riitasoinnut ilmaantuvat rikkomaan alun perin puhtoiseksi, ennakkoluuloja rikkovaksi vähemmistökuvaukseksi tarkoitettua projektia. Kuviota mutkistuttaa entisestään pojan samalla luokalla oleva ihastus (Giulia Maenza) jolle hänen poikkeuksellinen perheensä näyttää olevan vieroksunnan sijasta pikemminkin mielenkiintoa lisäävä tekijä.
Arvio: Kuinka ollakaan, myös homoille voi koittaa tilapäinen persoonallisuushäiriö kumppanin uskottomuuden paljastuessa. Näkymättömän langan tapauksessa italialainen temperamentti lisää Leonen kahden isän avioerokiistaan vieläpä omat viihdyttävän melodramaattiset, rajoja rikkovat kierroksensa. Tätä menoa on välillä tuskallista ja myötähäpeää herättävää katsoa, kuten on usein oikeita avioerojakin – ja se on hyvä: muuten elokuvaa kenties uhkaisi typistyminen siksi kliinisen manikyroiduksi ja söpöileväksi vähemmistökuvaukseksi, joksi Leonen fiktiivinen kouluprojekti kenties uhkasi muotoutua.
Sateenkaariperheistä on tässä historian vaiheessa tehty jo yksi jos toinenkin elokuva, sateenkaariavioeroista myös. Se mikä Näkymättömässä langassa on hivenen freesimpää on koko prosessin seuraaminen ja läpikärsiminen perheen jälkikasvun näkökulmasta. Koko erokuviota hankaloittaa eritoten lapselle entisestään se, kun aikoinaan ohitettu kysymys biologisista siteistä ja niiden merkityksellisyydestä nousee jälleen pinnalle. Koska kyseessä on italialainen elokuva, taustalla häämöttää epäilemättä nykyisen laitakonservatiivihallituksen tiukkeneva ote samaa sukupuolta olevien vanhempien merkitsemisestä heidän lastensa syntymätodistyksiin, millä on tietysti vaikutuksensa myös Leonen huoltajuuskiistaan.
Kaiken ohessa Leone joutuu vieläpä kohtaamaan homoperheen lasten kohtaamia keljuja ennakkoluuloja, jotka edustanevat ihmislajia tyhmimmillään ja absurdeimmillaan. Onneksi asiat ratkeavat lopulta ihan näppärästi: onhan kyseessä lopultakin kauttaaltaan hyväntahtoinen, elämäniloinen ja melko turvallinen viihde-elokuva.
***
KAUHU
The Last of Us
HBO Max / TV-sarja / 2022 / Kieli: englanti
Mitä: Nopeasti leviävä sieniloistauti, joka muuttaa tartunnan saaneet zombiemaisiksi eläviksi kuolleiksi, leviää ihmiskunnan keskuudessa ja johtaa maailmanlaajuiseen järjestäytyneen yhteiskunnan luhistumiseen. Kun maailmanlopun raunioissa sinnittelevä, aikoinaan oman tyttärensä kaaoksessa menettänyt jäyhän ahavoitunut Joel (Pedro Pascal) kohtaa ilmeisesti immuniteetin omaavan teini-ikäisen Ellien (Bella Ramsay) hän saa tehtäväkseen saattaa tytön puolisotilaallisen järjestö Firefliesin hoteisiin. Toiveena on vastalääkkeen löytäminen sienivitsaukseen.
Arvio: Alun perin Playstation 3:lle julkaistu The Last of Us (2013) tunnetaan nykyään paitsi yhtenä konsolisukupolvensa parhaimmista peleistä, myös pelinkehittäjä Naughty Dogin taidonnäytteenä niin peligrafiikan kuin pelitarinankerronnan saralla. (Toissavuonna pelistä ilmestyi PS5-konsolille remasteroitu versio, jossa jok’ikinen Joelin partakarvakin on renderöity hemaisevalla 4K-resoluutiolla.) Julkaisuajankohtanaan The Last of Us nostettiin usein esille esimerkkinä kypsästä ja ”aikuismaisesta” tarinankerronnasta videopelin keinoin toteutettuna. Samaan aikaan hittipeli toimi suunnannäyttäjänä aikakauden monille muille mikrotrendeille, kuten ylenpalttisen vihertäville, maailmanlopun jälkeisille urbaanin rappion näkymille ja ns. sad dad -troopille, jossa maailman karkeiden realiteettien (sekä henkisesti että fyysisesti) parkkiinnuttama keski-ikäinen mies joutuu idealistisen ja pikkuvanhan varhaisteinin holhoajaksi.
Siinä missä hiljattain ilmestynyt Super Mario Bros. -elokuva joutui painimaan alkuperäisten pelien perin elliptisen tarinankerronnan ja yksiulotteisten hahmojen kanssa, The Last of Us –sarjan tekijät joutuivat kohtaamaan varsin erilaisen ongelman. Koska pelinkehittäjä Naughty Dogin pelit ovat jo valmiiksi TV-sarjamaisia – dialogipainotteisia, lineaarisia ja melko tiiviitä – jää varsinaisen TV-sarjan tekijöille epäkiitollinen tehtävä yrittää erottautua jotenkin muuten alkuperäisestä teoksesta kuin pelkällä elokuvallisuudella. HBO:n The Last of Us:in tapauksessa sen päähenkilöistä on kehitetty alkuperäisen version ääriversioita: Joel on tällä kertaa herkeämättömän myrtsä ja umpimielinen, Ellie ajoittain puhtaasti rasittava väkinäisine teinijätkäily-maneereineen. Näiden hahmojen kanssa on välillä vaikea viihtyä.
Olisi luonnollista ajatella, että hyvin lahjakkaina näyttelijöinä Game of Thronesistakin tutut Pedro Pascal ja Bella Ramsey tekisivät selvää jälkeä alkuperäisen pelin roolisuorituksista, mutta koska käsikirjoitus on aivan hivenen alkuperäistä huonompi ja koska alkuperäinen peli edusti itse asiassa alansa animaattoreiden ja ääninäyttelijöiden veret kivestä puristettua parasta ammattitaitoa, jäävät TV-sarjan hahmot alkuperäisten varjoon. Alkuperäisen pelin täysin virtuaalisesti luotu maailma tarjoaa sekin maalauksellisemman (ja sitäkin kautta voimakkaita ristiriitaisia tunteita herättävämmän) vision ihmisyhteiskunnan lohduttomista, köyhänkaruista raunioista, joista versoo ylenpalttisen viheriä, uuteen kukoistukseen puhkeava luonto. Vastakkain ovat lopulta pelimaailman suurimmat lahjakkuudet ja sarja, joka tuntui olevan tekijöilleen ”vain yksi ison budjetin Netflix-sarja muiden joukossa”. Voittaja lienee selvä.
Yksi muista tavoista, joilla alkuperäinen peli erottui aikanaan tunnetusti edukseen, oli se hyvin luonteva ja kypsä tapa, jolla se sisällytti miesten välisen rakkauden teeman tarinaansa. Kuten arvata saattaa, siitä mikä alkuperäisessä pelissä oli oikeastaan pelkkä sivuhahmoon liittyvä, ohimenevä vihjaus – joka oli hitusen pelaajan omaa päättelykykyä vaatiessaan ehkä juuri siksi erityisen tunteita herättävä ja muistettava kohtaus – on tehty mahdollisimman selkeä sivujuoni: mieshahmojen rakkaustarina saa kokonaan oman jaksonsa, jossa sen tapahtumat käydään läpi yksityiskohtaisesti vaihe vaiheelta. Hyvillä roolisuorituksilla varustettu, hienovaraisesti etenevä jakso on sarjan paras (ja se poikikin ihailevia otsikoita erinäisissä kulttuurijulkaisuissa) mutta tuntuu siltä, että kykenemättömyydessään vastustaa eksplisiittisyyden houkutusta jotain olennaista on samalla menetetty.
Alkuperäisen pelin DLC-lisäosan rakkaustarinassa, jossa keskityttiin Ellien toiseen tyttöön kohdistuvaan ihastukseen, homoromantiikan teema tuotiin vihjailutasolta etualalle. Sivujuoni saa ennalta-arvattavasti huomiota myös TV-sarjassa, tässä tapauksessa alkuperäiselle uskollisemmin.
Pelejä harrastaville suosittelen ensisijaisesti alkuperäistä teosta, muille TV-sarja voi toimia reilusti keskivertoa parempana zombierainana (anteeksi, tarkoitin siis sienihirviörainana) ja hivenen peliä lyhykäisempänä keinona tutustua yhteen aikamme merkittävistä kulttuuritapauksista.
***
Jatkoa?: Sarjan seuraava kausi on jo työn alla.
Monster: The Jeffrey Dahmer Story
Netflix / TV-sarja / 2022 / Kieli: englanti
Mitä: Tositapahtumiin perustuva sarja yhdestä Yhdysvaltain historian pahamaineisimmasta (kannibaali)sarjamurhaajasta, joka valikoi uhrikseen erityisesti etnisiin vähemmistöihin kuuluvia homomiehiä.
Arvio: Kynnys sarjan katsomiseen tuntui allekirjoittaneelta aika korkealta. Vaikka pidänkin periaatteessa kauhusta (ja The Jeffrey Dahmer Story sopii stylistisesti hyvinkin kyseiseen genreen) oman makuni mukaisissa kauhurainoissa on yleensä jotain esteettisesti miellyttävää – vaikka vain ripaus kansanperinteen hahmojen synkkää romantiikkaa tai visuaalista näkemyksellisyyttä. Sarjamurhaajan hahmossa sen sijaan on vaikea nähdä mitään muuta kuin rujoutta ja inhimillisyyden perikatoa. Kun Netflixin uusi sarja sitten alkoi vieläpä hermojaraastavan hidastelevasti etenevällä Dahmerin uhritapauksen dramatisoinnilla, oli Netflixin suoratoistoappi lähellä sulkeutua.
Toisaalta, samaan aikaan on todettava, että se kertoo jotain sarjan tekijätiimin kyvyistä, että jo sen ensimmäisen jakson aikana sarjamurhaajan eltaantuneen kellertävä huoneisto nurkassa lymyävine happotynnyreineen ehti syöpyä pysyvästi ainakin omaan painajaiskuvastooni.
Onneksi Dahmerin uhrien saalistaminen ”ruumiin käsittelyineen” jää jakso jaksolta enemmän taka-alalle. Keskiöön nousevat laajemmat kysymykset sarjamurhaajan omista lapsuuden ja nuoruuden perheoloista sekä hänen uhriensa taustoista ja heidän omaistensa selviytymistaistelusta, kun he joutuvat kasvotusten läheistensä raakalaismaisen kohtalon kanssa. Loppua kohden sarja kehittyy laajemmaksi tutkielmaksi niinkin moninaisista teemoista kuten rikostutkinnan kytköksistä paikallispolitiikan lainalaisuuksiin, aikakauden poliisivoimien vähemmistöjä laiminlyövän asenteen seurauksista sekä sarjamurhaajien ympärillä pyörivän mediamyllyn järjettömyydestä.
Evan Petersin omituisen karismaattinen roolisuoritus sarjan ihmishirviönä on kiehtova arvoituksellisuudessaan. Valitsemalla tietyn etäisyyden ylläpitämisen sarjan päähenkilöön, sarjan tekijät tulevat viisaasti välttäneeksi samalla sekä helppoon psykologisointiin sortumisen että etenkin Dahmerin tahattoman latistamisen jälleen yhdeksi TV:n väärinymmärretyksi ja kaltoinkohdelluksi antisankariksi muiden muassa. Vaikka Petersin esittämää Dahmeria kohtaan on mahdollista tuntea hetkellisesti jopa sääliä – ainakin niinä hetkinä, kun hän yrittää jättää verisen elämäntapansa taakseen – sarjan varsinainen empaattinen katse on keskittynyt selkeästi hänen läheistensä, uhriensa ja heidän omaistensa koettelemuksiin. Erityisesti Richard Jenkins tekee hienon, tunteita herättävän roolisuorituksen sarjamurhaajan hyvää tarkoittavana mutta neuvottomana isänä. Miehen kamppailu hänen vähintäänkin ”erilaisen” nuorensa kanssa muodostaa sarjan riipaisevimman tunneytimen.
Monster: The Jeffrey Dahmer Story kulkee kapealla nuorallaan melko onnistuneesti. Ikävä kyllä on lähes väistämätöntä, että sarjan yhteiskunnallisemmat juonenlangat eivät ole aivan yhtä “koukuttavia” kuin itse päähenkilön verta hyytävät edesottamukset, mutta se mikä menetetään hienoisessa epätasaisuudessa voitetaan viihteellisyyden välttämisessä. Ja sen voi sanoa olevan ehdoton vähimmäisvaatimus miehen uhrien ja heidän omaistensa kannalta – sille, että sarja oli ylipäätään hyväksyttävää tehdä.
***½
Wreck
Yle Areena (26.8.2024 asti) / TV-sarja (1. kausi) / 2022 / Kieli: englanti
Mitä: 19-vuotias Jamie (Oscar Kennedy) pestautuu ökyluksusristeilyalukselle selvittämään sisarensa mysteeristä katoamista. Sisaren kohtalon paljastuessa yhä hämäräperäisemmäksi (ja hurmeisemmaksi ihmisruumiiden alkaessa pian kasaantua) hän ystävystyy toisen työntekijän, suoraselkäisen sisukkaan, homofobisia vanhempiaan paenneen Vivianin kanssa (Thaddea Graham). Vivian päätyy auttamaan häntä mysteerin selvittämisessä. Amatöörisalapoliisin työnsä ohessa kummatkin kamppailevat raskaissa ja epäkiitollisissa töissään osana palveluhenkilökunnan alinta kastia ja solmivat tahollaan oman, ökyristeilyaluksen luokkarajoja ylittävän rakkaussuhteensa – vaihtelevin tuloksin tietysti.
Arvio: Wreck muistuttaa jonkinlaista onnistunutta ristisiitosta klassisen teinikauhusarjan Buffy vampyyrintappajan ja Ruben Östlundin viimevuotisen satiirielokuvan, Triangle of Sadnessin välillä: Kuten Buffyn high school, risteilyaluksen maailma on kuin oma mikrokosmoksensa tiukan hierarkkisine (ammatti)klikkeineen, Jöötä pitävät korruptoituneet, mielivaltaiset ja nuoria alaisiaan vähintään verbaalisesti kaltoinkohtelevat auktoriteettihahmot – ylimpänä tietysti selkäpiitäkarmivasti ikuisen hyvän tuulinen risteilyisäntä Henry Allan (Donald Sage Mackay), joka on kuin ilmetty Buffyn pormestari Wilkins. Aluksen karu maailma, jossa nuorten elämä vuorottelee päättymättömien työvuorojen ja ankaran, viinanhuuruisen bilettämisen välillä, muistuttanee vanhempia meistä monista nuoruusvuosiemme koheloimmista kesätyöpätkistä.
Samaistuttavaa vaikutelmaa edesauttaa – toisin kuin Buffyn kaltaisten amerikkalaisten sarjojen lähes kolmekymppisten ”teinien” tapauksessa – näyttelijöiden oikeasti nuori ikä. Se tekee myös sarjan väkivallasta vielä entistä karmeampaa.
Kuten monet viime vuosien paremmat kauhurainat, myös Wreck ammentaa vahvasti 70- ja 80-lukujen klassikoista. Parhaimmillaan, varsinkin sen kauhistuttavissa murhakohtauksissa, otetaan askel realismista kohti klassikko-ohjaaja Dario Argenton epätodellisuutta, rakennusaineina ylenpalttiset värit, vinksahtaneen kekseliäs kameratyö ja teatraalinen tyylittely. Muuten sarjan tekninen toteutus on aikamoista peruskauraa, sen ainoastaan pätevät näyttelijäsuoritukset mukaan lukien.
Mitä Wreckin sosiaaliseen kommentääriin tulee, sikäli kun sitä ylipäätään on, se ei tietenkään yllä, eikä viisaasti ehkä yritäkään yltää, samalle purevalle tasolle, mille Östlundin risteilyelokuva ajoittain ylsi. Tarjolla on jälleen peruskauraa: rikkaat (ja heidän lakeijansa) ovat ylimielisiä egoisteja ja heidän kyykyttämänsä köyhät rosoisen hyväluonteisia altavastaajia. Se, mikä menetetään hienovaraisuudessa, saadaan kuitenkin ainakin osittain takaisin klassisen vetoavassa, selkeässä vastakkainasettelussa, joka (vaiherikkaan, osittain melko pitkällisen kehittelyn jälkeen) onnistutaan nostamaan yllättäville kierroksille ja viemään lopulta tyydyttävän anarkistiseen loppuratkaisuun.
Ikävä kyllä, kantaaottavasta näkökulmasta katsoen Wreckia painaa alas hienoinen woketus – niin sukupuoli- kuin rasismiasiaakin muistetaan ohimennen kommentoida ”rohkeasti” (lue: kiusallisen oikeaoppisesti) mikä valaa sarjaan ikävä kyllä hienoista muovin makua, joka osittain vesittää nuorekkaan anarkistisen energian. Onneksi poliittisesti ortodoksinen transretoriikka on kuin ihmeen kaupalla onnistuttu välttämään, vaikka yksi Wreckin merkittävistä sivuhenkilöistä sattuukin olemaan sympaattinen transnainen.
Suositteluni nuorille aikuisille, kauhun ystäville ja etenkin niille vanhemmilla, joita huvittaisi muistelo karmeimpien kesätyöpaikkojensa työilmapiiristä.
***
Jatkoa?: Yllä arvostellun sarjan 1. kauden lisäksi Yle Areenassa on tarjolla nyt myös sarjan uunituore 2. kausi! Katsottavissa 29.5.2025 asti.
American Horror Story: NYC
Disney+ / TV-sarja (11. kausi) / 2022 / Kieli: englanti
Mitä: Eletään aivan 80-luvun alkua, kun fetisistivetimiin sonnustautunut sarjamurhaaja ilmaantuu terrorisoimaan New Yorkin jo ennestään kaltoin kohdeltua homoyhteisöä. Joukko hyvin erilaisia (ja eripuraisia) homomiehiä lähtee selvittämään murhaajan identiteettiä. Taustalla odottaa kuitenkin vielä vaarallisempi uhka…
Arvio: Eros ja thanatos. Jo sarjan intron vuorotteleva yhdistelmä estetisoitua verenroisketta ja sadomasokistista kuvastoa lupaa kauhulle ominaista voimakkaiden alkuvoimaisten tunteiden cocktailia. Rakkautta ja kuolemaa onkin luvassa viljalti: tapahtumien aikakaudelle osuvasti taustalla häämöttää uhkaavasti vielä yhtä sarjamurhaajaa mittaamattomasti hirveämpi tosielämän hirviö puhkeamaisillaan olevan AIDS-kriisin muodossa (tai ainakin jokin, joka sitä vahvasti muistuttaa).
Ensimmäiset merkit mysteerisestä uudesta viruksesta ja sen ensimmäisistä uhreista ovatkin sarjan toinen laajempi juonenlanka, joka kehittyy jakso jaksolta yhä hallitsevammaksi. HI-virus kauhusarjan (muunakin kuin metaforisena) antagonistina on uusi, ehkä rohkeakin valinta. Jää katsojan päätettäväksi onko se toimiva. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että siirtymä on hivenen ankea, ellei peräti latistava sarjan alun maalaileman vahvan, miellyttävän viihteellisen synkän tunnelman jälkeen – kahdeksankymmentäluvun New York noir-henkisenä miljöönä on erityisen hyvin toteutettu. (En olisi myöskään yllättynyt, mikäli useampi AIDS-kriisin aikana elänyt näkisi ratkaisun edustavan huonoa makua. Onko aika kypsä tekemään aiheesta kauhuviihdettä?)
Netflixin Dahmerin tapaan sarjamurhaajan veritekojen rinnalla kulkee hyvin samanlainen, laajempaa yhteiskuntakritiikkiä hapuileva tarinanlanka, joka käsittelee sitä, miten poliisivoimien ennakkoluuloiset asenteet vähemmistöjä kohtaan vaikuttavat heidän katuturvallisuuteensa ja oikeuksiinsa rikosten uhreina. Toteutus on toki Dahmeria paljon kömpelömpi. Monisäikeisten juonenlankojen keskiössä on kaapissa olevan poliisin (yllättävän uskottavasti macho, monista homosarjoista tuttu Russell Tovey) ja hänen miesystävänsä, pienelle homolehdelle kirjoittavan aktivistitoimittajan (suvereeniin tyyliinsä takakireän sensitiivinen Joe Mantello) suhde, joka joutuu kovalle koetukselle sarjan tapahtumien seurauksena, kun heidän pieni yhteisönsä ajautuu yhä ahtaammalle.
Muutamat karismaattiset näyttelijät ovatkin ylipäätään – sen väkevän tunnelmallisen visuaalisen ilmeen ohella – sarjan vahvuus: Toveyn ja Mantellon lisäksi sarjan laajasta näyttelijäkaartista nousee esiin esimerkiksi True Bloodista tutun Denis O’Haren esittämä vanhempi, sarkastinen homomies, joka ei välttämättä ole ihan sitä miltä näyttää.
Kovin johdonmukaista juonellista tai sanomallista kehittelyä ei sarjasta ehkä kuitenkaan kannata etsiä, mikä on kenties perimmiltään seurausta nykyvasemmistolaisuuteen (ja siten amerikkalaiseen viihdeteollisuuteen) olennaisesti kuuluvan seksipositiivisuuden ja kauhugenrelle ominaisen, seksuaalisuuden alkuvoimaista vaarallisuutta painottavasta eetoksen vaikeasti yhteensovitettavasta ristiriidasta. Kun mukaan sekoitetaan loppua kohden tihentyviä amatööri-lynchmäisiä surrealistisia visioita ja vahva vihjaus jostain epämääräisestä yliluonnollisesta voimasta, joka on sekaantumassa sarjan tapahtumiin (ja ilmeisesti siten myös AIDS-kriisiin), on lopputuloksena melko epämääräinen keitos. Siitä epämääräisyydestä huolimatta sarja kuitenkin joten kuten vielä toimii (ainakin sen viimeiseen pariin jaksoon asti) komeana kauhuviihteenä, kunhan vain muistaa keskittyä sen tarjoamaan komeaan pintaan, eikä lähde miettimään sitä sen syvällisemmin.
**
DOKKARIT
The Andy Warhol Diaries
Netflix / Dokumenttisarja / 2022 / Kieli: englanti
Arvio: Andy Warholin postuumisti julkaistuihin päiväkirjoihin perustuva sarja käy läpi tunnetun poptaiteilijan elämää aina vuosisadan alun konservatiivisemmilta ajoilta, 60-luvun huippuvuosiin tunnettuine tölkkikeittomaalauksineen, aina vapamielisemmälle (vaikkakin AIDS-kriisin runtelemalle) 80-luvulle asti. Warhol on tietysti tunnettu paitsi itse taiteellisista töistään myös julkisuuden henkilönä, esimerkiksi yhtenä maailmankuulun Studio 54 -yökerhon vakikävijöistä. Kaiken muun ohessa tuli lanseerattua myös esimerkiksi varhainen tosi-tv:n edeltäjä Andy Warhol’s 15 Minutes (1985–1987). Näyttelijä Bill Irwin lukee dokkarisarjaa varten pätkiä hänen päiväkirjastaan Warholiksi eläytyen. Ääninäyttelysuoritusta on muokattu vielä entisestään kohteensa mukaiseksi työkaluna tekoäly.
Alkuperäisen kimmokkeen projektille antoivatkin tekoälyn suomat uudet mahdollisuudet ja aiheen sattumuksellinen yhteys Warholin luomaan imagoon ”aseksuaalina robottina”. Kuten dokkarisarjan saatossa käy ilmi, julkisuudessa vedetty aseksuaalin rooli oli alun perin, paitsi taideperformanssi itsessään, myös selviytymiskeino homomiehelle hänen uransa ensimmäisten vuosikymmenten homovastaisissa oloissa. Se oli keino saavuttaa ”uskottava kiistettävyys”, ennakkoehto julkiselle kunnioitettavuudelle.
Kyse onkin yksi sarjan kantavista teemoista: miten sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaiseva homomies ja yleinen outo lintu kaikkine kehonkuvan ongelmineen ja kalvavine ulkopuolisuuden tunteineen kykeni sopeutumaan vuosikymmenestä toiseen muuttuvaan ajanhenkeen – ja onnistui jopa kääntämään puutteensa ja erikoisuutensa vahvuuksiksi ja siten säilymään ajankohtaisena, sinnittelemään julkisuuden valokeilassa (tai vähintään sen reunamilla). Teema kytkeytyy yleisemmällä tasolla yhteiskunnallisesti merkittävään kysymykseen homomiesten sukupolvikokemuksista ja selviytymiskeinoista halki vuosikymmenten.
Toisaalta Warholin elämän seikkaperäinen luotaaminen dokkarisarjan yli kuusituntisen keston aikana luisuu usein noista merkityksellisemmistä teemoista alas lähinnä joutavan julkkistirkistelyn puolelle – kuten vaikkapa spekulaatioiden suhteen missä määrin ja millä tavoin hän oli intiimi kunkin läheisen miesystävänsä kanssa. Samaan aikaan sarjan pitkästä kestosta huolimatta, eräskin hänen elämänsä ”uutisarvoisimmista” episodeista jää mysteerisesti hyvin vähälle huomiolle, mistä saa vaikutelman, että se oli jotenkin kiusallinen sarjan tuottajille: Warholia ampuneen Valerie Solanasin mahdollisista motivaatioista ja tapahtuman taustoista hihkutaan tuskin sanakaan, aivan kuin kyseessä olisi ollut jokin Warholin elämän raiteiltaan suistanut luonnonvoima. Myös itse Warholin taidetta käsitellään yllättävän pinnallisesti, kun ottaa huomioon sarjan viipyilevän (ajoittain pitkästyttävänkin) keston, ja silloinkin lähinnä sen kautta, miten se nivoutuu hänen yksityiselämänsä eri vaiheisiin.
Kattavaa taidehistoriallista läpikäyntiä sarjalta ei siis kannata odottaa. Kuten sen nimestäkin ehkä voi jo päätellä, huomio on keskitetty selkeästi ja ehkä hieman turhauttavastikin juuri Warholin yksityiselämään. On ehkä merkki tietystä onnistuneesti säilytetystä arvokkuudesta, että tänä julkisuuspyrkyriyden ja kaiken jakamisen aikakaudella (jonka rakentamiseen ja ylläpitämiseen mies itsekin toki osallistui) kaikista hänen päiväkirjoistaan, muusta arkistomateriaalista ja niin hänen läheistensä kuin hänen uraansa perehtyneiden tutkijoiden esittämistä arveluista huolimatta, Andy Warhol ihmisenä säilyy pitkälti mielikuvitusta kutkuttavana ja kiehtovana arvoituksena vielä dokkarisarjan monituntisen syväluotaamisen jälkeenkin.
***
Eldorado, natsien vihaama yökerho
Netflix / Dokumenttielokuva / 2023 / Kieli: englanti, saksa
Arvio: Komeasti toteutettuja näyteltyjä kohtauksia, runsasta arkistokuvamateriaalia ja asiantuntijakommentaaria sisältävä dokkari avaa elämää nk. Weimarin tasavallan aikakauden Berliinin ”vapaamielisemmällä” puolella. Kiinnekohtina toimivat eräs tunnettu, homorakkaudelle ja muulle sukupuolen ilmaisun rajojen koettelulle avoin yökerho Eldorado ja joukko sen asiakkaita: dokkarin henkilökaartiin kuuluvat esimerkiksi uraauurtava seksologi Magnus Hirschfeld, biseksuaali tennistähti Gottfried von Cramm, kirjaimellinen homonatsi ja Hitlerin yhteistyökumppani Ernst Röhm sekä historian ensimmäisten joukossa kirurgisia transhoitoja saaneet Toni Ebel ja Charlotte Charlaque.
Dokumenttielokuvan jälkipuolisko käsittelee Weimarin tasavallan suvaitsevaisen ja vapaamielisen hengen surullisenkuuluisaa taittumista kohti natsien tuhovimmaista taantumusta ja sen katastrofaalisia seurauksia edellä mainituille henkilöille. Vaikka kyseessä on tietysti hyvin merkittävistä historiallisista tapahtumista, olisin ainakin itse toivonut enemmän syventymistä itse Eldoradoon ja Weimarin homoalakulttuuriin laajemmin: natsien harjoittaman sorron pääpiirteet lienevät kuitenkin tutut useimmille katsojille. Nykyisellä fokuksellaan dokkarin nimi tuntuu hivenen harhaanjohtavalta.
Kuten dokumenttielokuvan lopussa todetaan, vaikka tämän päivän Berliinissä on nykyisin yksi maailman tunnetuimmista ja elinvoimaisimmista homoalakulttuureista, natsien harjoittaman hävityksen takia jatkuvuutta 1900-luvun alkuun on tuskin lainkaan. Eldoradolla olisi siten ollut harvinainen tilaisuus esitellä traagisesti hävinnyttä ”skeneä” laajemmalle, varjopuolineen kaikkineen, yleisölle vielä huomattavasti pintaa syvemmältäkin.
***
Katso myös: Lisää aikakaudesta janoavat katsojat voivat tutustua vaikkapa Magnus Hirschfeldin elämänkertalokuvaan The Einstein of Sex (Der Einstein des Sex, 1999) jonka englanniksi tekstitetty versio löytyy ainakin tällä hetkellä Youtubeen ladattuna. Toisaalla ovat valtavirtayleisölle tutummat tuotannot Cabaret (1972) ja Christopher and His Kind (2011) jotka käsittelevät homoseksuaalin kirjailija Christopher Isherwoodin (1904–1986) kokemuksia aikakauden Berliinissä. Jälkimmäinen käsittelee homoteemaa seitsemänkymmentäluvun klassikkoa huomattavasti suorasukaisemmin (ja uskollisemmin Isherwoodin omalle elämälle) mikä lienee jokseenkin ennalta-arvattavaa ottaen huomioon viime vuosikymmenten positiivisen asennekehityksen.
Suoratoistopalvelukatsauksen ensimmäisen osan löydät täältä.