Elokuva Edward II on katsottavissa ilmaiseksi Yle Areenassa vielä kolmen viikon ajan. Tarjoamme kaksi eri näkökulmaa elokuvaan.
(Artikkelin pääkuva: kuvakaappaus Yle Areenasta)
Elokuvaan ensi kertaa tutustuneen arvostelu
Edward II ei todellakaan ole mikään hyvän mielen perhe-elokuva. Se tarjoaa irstailun, rappion ja kuoleman kauneutta. Elokuva on teatterimainen ja visuaalisesti upea taide-elämys, joka yhdistelee teatteriin myös nykytanssia. Roolisuoritukset ovat painokkaita ja puvustus näyttävää.
Elokuva yhdistää keskiajan hovijuonitteluja ja modernia homokuvastoa. Oliko kuningas Edvard II:n, jolla todistetusti oli hyvin läheinen ritariystävä tai -rakastaja, rinnastaminen 90-luvun homoaktivisteihin raikas oivallus vai lähtölaukaus tukahduttavalle woke-identiteettipolitiikalle? Elokuva ei onneksi ole kuitenkaan liialla politiikan vyöryttämisellä pilattu.
Edvard II:n kuoleman huhutaan olleen hyvin raaka ja nöyryyttävä, mihin myös elokuva viittaa. Elokuvaa ei siksi voi suositella piristykseksi kenellekään homonuorelle, mutta aikuiselle elokuvataiteen ja synkän estetiikan ystävälle se sopii hyvin. Viidestä tähdestä antaisin elokuvalle neljä.
Kirjoittanut nimimerkki Tittelintuure
Jarmanin tuotantoa harrastaneen näkökulma: Ohjaajasta ja elokuvasta
Brittiläisen ohjaaja Derek Jarmanin (1942 – 1994) elokuvatuotannon yksi keskeisistä teemoista on miesten välinen rakkaus kautta vuosisatojen. Hänen ensimmäinen draamaelokuvansa, muinaiseen Roomaan sijoittuva, kokonaan latinaksi puhuttu Sebastiane (1976) tunnetaankin yhtenä ensimmäisistä brittiläisistä elokuvista, jossa esitetään miesten välistä rakkautta positiivisessa valossa. Jarmanin tulevaa uraa ajatellen on kuvaavaa, että jo hänen ensimmäisen elokuvansa inspiraation lähteenä toimi kuvataiteen historiassa ikoniseen asemaan noussut hahmo, marttyyrikuoleman kärsinyt Pyhä Sebastianus.
Jarman jatkoi miesten välisen rakkauden ja halun teemaan syventymistä myös myöhemmissä elämänkertaelokuvissaan Caravaggio (1986) ja Wittgenstein (1993). Molemmat kuuluvat hänen kuuluisimpiin ja lähestyttävimpiin teoksiinsa. BBC:n hovikriitikko Mark Kermoden mukaan juuri menneisyyden ja nykyisyyden yhteen punoutuminen on yksi Jarmanin uran avainosista – näiden elokuvien tapauksessa modernin ajan homoseksuaalisuuteen liittyvien kysymysten tutkiminen historiallisten henkilöiden ja aikakausien ristivalotuksessa.
Jarman onnistui yhdistämään historialliset aiheensa usein varsin vaatimattomien budjettien kanssa omalaatuisella postmodernilla tyylillään, johon kuuluivat teatterimainen, tyylitelty lavastus, leikkimielinen, hallittu anakronismi ja ajoittainen camp-henkisyys. Jarmanin luottonäyttelijä Tilda Swinton muistelikin ystävänsä elokuvallista tyyliä lämminhenkisesti toteamalla, että niissä oli häivähdys koulunäytelmien rehtiä spontaaniutta, joka saattoi kiteytyä vaikkapa ”ajoittaisessa kyseenalaisessa peruukissa”, joka katsojalla oli ilkikurinen ilo bongata. Ei ole sattumaa, että Jarmanin elokuvaura käynnistyikin juuri lavastajana.
Suomessa Jarmanin tuotantoa ei ole kummemmin nähty: valtavirtayleisö tuntenee hänet parhaiten hänen sivutöinään tekemistään musiikkivideoista, esimerkiksi Pet Shop Boysille ja The Smithsille. Tuotantonsa kaikkein kokeellisimman säikeen (mukaan lukien monet edellä mainituista musiikkivideoista) Jarman kuvasi vanhojen kotivideoiden intiimiä tunnelmaa huokuvalle Super 8 -kaitafilmille. Näiden lyhytelokuvien ja elokuvien tyyliä voisi kuvailla juonen sijaan assosiatiivisesti eteneviksi ”visuaalisiksi runoiksi”. Niiden luonnosmainen tyyli jätti jälkensä myös hänen draamaelokuviinsa.
Tästä hänen astetta kokeellisemmasta tuotannostaan tunnetuin lienee hänen poliittisin elokuvansa, vuoden 1987 Last of England, jossa Jarman ilmaisee painajaismaisen kuvaston kollaasilla sysimustia tuntojaan sekä omasta tuoreesta HIV-diagnoosistaan että laajemmin Thatcherin aikakauden Britannian alennustilasta. Jarmanin näkökulmasta kyseistä alennustilaa edusti laajimmalla tasolla perienglantilaisen kulttuurin katoaminen (useampikin kriitikko on yllättäen kuvaillut Jarmania ”radikaaliksi traditionalistiksi”) ja toisaalta spesifimmin maan kasvava homoviha, joka kulminoituisi pian elokuvan julkaisun jälkeen Suomen muinaista kehotuskieltoa muistuttavaan Section 28 -sensuurilakiin.
Jarman menehtyi AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin vuonna 1994. Nimekkäänä taiteilijana hän oli yksi Iso-Britannian kuuluisimpia sairaudestaan avoimesti puhuneita julkisuuden henkilöitä.
Edward II, yhtenä Jarmanin viimeisistä elokuvista, ilmentää hänen draamaelokuviensa tyyliä kehittyneimmillään ja kirkkaimmillaan – eikä budjettikaan ole enää pelkkää kengännauhaa. Elokuvalla, kuten Jarmanin teoksilla usein, on syvät historialliset juurensa. Se perustuu Shakespearen aikalaisen Christopher Marlowen samannimiseen näytelmään – joka puolestaan kertoi historiallisen kuningas Edvard II:n epäonnisesta suhteesta suosikkiinsa, alempisäätyiseen Piers Gavestoniin. Historiallisiin juoruihin perehtyneet tietävät, että Marlowe itsekin sattui olemaan miehiin menevä mies, joten näytelmää voidaan kenties pitää esimerkkinä varhaisesta homokulttuurista.
Siinä missä alkuperäisen näytelmän aikalaisia olisi kuninkaan homoseksuaalista suhdettakin enemmän järkyttänyt suhteen säätyrajat ylittävä luonne, Jarman asettaa odotetusti etualalle homoseksuaalisuuden. Kuten nimimerkki Tittelintuure edellä jo huomasi, elokuvan aikaiset yhteiskunnalliset jännitteet nousevat pinnalle viimeistään sen loppupuolella, kun taantumuksellista jääkuningatar Isabellaa, hänen militaristista rakastajaansa lordi Mortimeria ja heidän mellakkapoliisejaan nousee vastustamaan omissa kuteissa ja kledjuissaan joukko ihka eläviä brittiläisiä homoaktivisteja tunnetusta Outrage!-ryhmästä. Kohtauksessa on tosiaan aimo annos aikansa vasemmistolaista hurmahenkeä.
Tänä päivänä raikkainta Jarmanin tuotannossa lienee yllättäen – muinaisen aktivistihengen ja hänen postmodernin tyylinsä sijaan – juuri hänen laaja historiallinen näkökulmansa sekä syvällinen suhteensa klassiseen taiteeseen, mitä henkivät jo hänen kuviensa tarkka sommittelu ja elokuvien oivaltavasti valikoidut aiheet. Ne jos mitkä ovat räikeässä ristiriidassa nykyaikamme taidemaailman typistävän ”vuosi nolla -hengen” kanssa, joka ohjaa meitä monisävyisen historiallisen vuoropuhelun ja itsetutkiskelun sijasta (länsimaisen) historian yksioikoiseen tuomitsemiseen, mitätöimiseen ja sivuuttamiseen.
Kirjoittanut nimimerkki Vergiliuksen arkku