Keskiviikon kolumni: Päivi Räsäsen fatwa

Vieraskynä Sateenkaarikerettiläinen

Kiihkomielisyyden vääjäämättömät seuraukset

What is freedom of expression? Without the freedom to offend, it ceases to exist.
Salman Rushdie

Rushdie jos kukaan tietää, mistä puhuu. Vuonna 1988 julkaistun Saatanalliset säkeet -romaanin seurauksena Iranin silloinen uskonnollinen ja poliittinen johtaja ajatollah Ruhollah Khomeini julisti ”fatwan”, joka käytännössä langetti Rushdielle kuolemantuomion. Suomessa käyty oikeusprosessi kansanedustaja Päivi Räsästä (kd.) vastaan on tietenkin eri mittaluokkaa. Silti se koskee samaa ydinkysymystä: onko sananvapaus universaali periaate vai riippuuko sen soveltaminen puhujasta ja ajankohdasta?

Salama, Rushdie, Räsänen: sananvapauden eri rintamia

Sananvapautta uhmaavia tapauksia on lähihistoriamme pullollaan. Suomalaisessa kontekstissa luonnollinen vertailukohta Päivi Räsäsen tapaukseen on kirjailija Hannu Salaman tuomio vuodelta 1966. Salama tuomittiin jumalanpilkasta julkaistuaan romaanin Juhannustanssit ja sai hovioikeudessa kolme kuukautta ehdollista vankeutta. Salama valitti korkeimpaan oikeuteen, joka piti tuomion ennallaan. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen armahti hänet vuonna 1968, mutta jumalanpilkkalaki pysyi voimassa – käsittämätöntä kyllä – aina vuoteen 1999, jolloin se korvattiin suppeammalla nimikkeellä ”uskonrauhan rikkominen”.

Kansainvälisesti tunnetuin sananvapausloukkaus lienee Salman Rushdien tapaus. Häneen kohdistunut fatwa johti vuosikymmeniä kestäneeseen väkivallan uhkaan. Fatwa ei raukea eikä vanhene, vaan pysyy voimassa hamaan tulevaisuuteen. Vielä vuonna 2022 Rushdien kimppuun hyökättiin, ja hän oli vähällä kuolla vammoihinsa.

Päivi Räsäsen tapaus sijoittuu toisenlaiseen kontekstiin, mutta koskee samaa periaatetta. Helsingin käräjäoikeus vapautti Räsäsen vuonna 2022 kaikista syytteistä. Prosessi ei kuitenkaan päättynyt siihen, vaan jatkui ensin hovioikeuteen ja aina korkeimpaan oikeuteen asti, ja maaliskuussa 2026 hänet tuomittiin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja virheellisen väitteen levittämisestä.

Yhteinen kaikille kolmelle tapaukselle on se piirre, että rangaistus ei kohdistu vain tekijään. Myös kustantajat ja kääntäjät joutuvat sijaiskärsijöiksi. Tämä ilmiö toki laajentaa pelon vaikutusta koko julkiseen keskusteluun. Hannu Salaman kustantaja Kari Reenpää sai sakkotuomion ”ajattelemattomuudesta tehdystä jumalanpilkasta”. Samoin Räsäsen julkaisija, Luther-säätiön asiamiehenä toiminut Juhana Pohjola, tuomittiin Räsäsen mukana. Ääriesimerkkinä Rushdien japanilainen kääntäjä Hitoshi Igarashi murhattiin vuonna 1991, ja norjalaista kustantajaa William Nygaardia ammuttiin vuonna 1993.

”The process is the punishment”

Sekä Salama että Rushdie tuomittiin, koska he olivat häpäisseet eri uskontokuntien uskonnollisia normeja. Vaikka näennäisesti Räsäsen tapaus muistuttaa kaikkein läheisimmin Hannu Salaman tapausta, niissä on tärkeä, kriittinen ero. Hannu Salamaa ei vainottu; hän julkaisi kirjan ja hänet tuomittiin tuon kirjan sisällöstä. Sen sijaan Päivi Räsästä on vainottu monta vuotta, mitä ilmeisimmin ideologisista syistä. Tapausta leimaa ilmiö, josta käytetään englanniksi nimitystä lawfare (”strategista, tarkoitushakuista ja valikoivaa lain ja oikeusprosessien käyttämistä poliittisiin, taloudellisiin tai sotilaallisiin tarkoituksiin” (Hyrkäs 2025)). Tarkoituksena ei välttämättä ole voittaa oikeudessa, vaan pitää kohde vuosikausia kestävän prosessin piirissä.

Ilmiö ei ole jäänyt huomaamatta. Emeritusprofessori Timo Vihavainen varoitti oikeusprosessin politisoitumisesta jo vuonna 2020. Kanava-lehden kolumnissaan hän huomauttaa, että ”oikeusvaltio edellyttää toimivaa oikeuslaitosta, joka ei ratkaisuissaan luisu minkään poliittisen, uskonnollisen tai muun kuppikunnan suosijaksi” ja summaa, että ”lainkäytön alistaminen politiikan palvelukseen saattaa […] olla myös nyky-Suomessa todellinen vaara” (Vihavainen 2020b). Muutoin oikeus ei näyttäydy neutraalina instituutiona, vaan osana laajempaa kulttuurista kamppailua.

Kansanedustaja Veronika Honkasalokin (vas.) oli harvinaisen oikeassa kun hän twiittasi vuonna 2023, että ”demokratiaan kuuluu erimielisyydet, vaikeissakin asioissa. Se, miten näitä erimielisyyksiä käsitellään ja siedetään, kertoo demokratian vahvuudesta” (Twitter, 2.3.2023). Niin kertoo, vaikka Päivi Räsäsen mielipiteet eivät kuulune Honkasalon peräänkuuluttaman erimielisyyksien sietämisen piiriin.

Niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, on Päivi Räsänenkin tuomittu jonkinlaisesta jumalanpilkasta: hän on nimittäin häpäissyt uutta puritanistista uskontoa, jota englantilainen satiristi ja sananvapauden puolestapuhuja Andrew Doyle luonnehtii ”uudenlaiseksi puhtauskulttuuriksi, joka ei siedä minkäänlaista yritystä kyseenalaistaa sen keskeisiä opinkappaleita” (Doyle 2022). Uuspuritanismin arkipäiväisempi synonyymi olkoon ”woke-ideologia”.

Sana ”woke” tarkoittaa eri asioita eri ihmisille, määritelmiä on monta, ja ilmiöön viitataan useilla eri termeillä. Kirjassaan The New Puritans Andrew Doyle esittää, että woke on ”parhaiten hahmotettavissa liberalismin ja autoritarismin välisen ristiriidan kautta” (Doyle 2022). Tässä tekstissä ymmärrän woke-ideologiaa nimenomaan autoritaristisena moraalipoliittisena liikehdintänä, jonka ihmiskuva rakentuu etnisyyden, sukupuolen ja ryhmäidentiteettien ympärille. Kirjailija, runoilija ja esseisti Jarkko Tontti tiivistää asian seuraavasti:

”Liberalismin lähtökohta on käsitys ihmisestä yksilönä, jota suojataan valtion ja muiden ihmisten mielivallalta. Tähän perustuu myös koko länsimainen oikeusjärjestelmä. Ihmiset ovat yksilöitä ja yhdenvertaisia lain edessä, heidän sukupuolensa tai etnisyytensä ovat merkityksettömiä. Woke-ideologia sen sijaan perustuu identiteettipolitiikan mukaiseen kollektivistiseen ihmiskuvaan, josta lähti liikkeelle jo marxilaisuuskin. Ihmisen ryhmäidentiteetti on keskeistä, etnisyys, sukupuoli, seksuaalisuus, aikaisemmin luokka-asema. Kollektivistinen ihmiskäsitys on myös kansallismielisillä konservatiiveilla. Politiikan hevosenkenkäteoria osoittautuu jälleen oikeaksi. Niin sanotut ääripäät muistuttavat kovin usein toisiaan.”
Jarkko Tontti 2025

Täten voisi sanoa, että Päivi Räsäselle on vuosia sitten langetettu identiteettipoliittinen woke-fatwa uuden puhtauskulttuurin häpäisemisestä. Aate on erehtymätön, ja kaikki eriävät mielipiteet kehystetään ”vihapuheeksi” tai ”fobioiksi”, kumpaakaan käsitettä sen kummemmin määrittelemättä. Kuka Räsäsen lopulta tuomitsee, missä ja milloin, sillä ei ole niin väliä. Tämäkään fatwa ei nimittäin raukea. Ja vaikka Räsästä ei oltaisi ikinä tuomittu, silläkään ei olisi ollut väliä, koska tärkeintä on, että hänet pidetään vuosikausia kestävässä oikeudenkäyntikierteessä ja että hänen maineensa kärsii. Kuten tutkija ja poliitikko Juha Hyrkäs asian ilmaisee, ”siinä missä perinteinen sodankäynti murskaa ruumiita, lawfare murskaa uria, uskottavuutta ja poliittista toimintakykyä” (Hyrkäs 2025). Prosessi on jo itsessään rangaistus.

Lisäksi, kun asianomainen on jo ennalta syyllinen, väliä ei ole silläkään, mistä hänet lopulta tuomitaan. Kun Helsingin käräjäoikeus vuonna 2022 vapautti Räsäsen kaikista syytteistä, tuomioistuin samalla totesi, että syyttäjä oli laittanut Räsäsen suuhun sanoja, joita tämä ei todellisuudessa ollut koskaan lausunut (Mäntysalo 2022). Eli kun syytetyn varsinaiset lausunnot eivät riitä tuomioksi asti, ei hätää, keksitään uusia ja kokeillaan aina vain uudestaan, kunnes jokin tuomari jossakin oikeusasteessa antaa langettavan tuomion. Se näemmä riittää: Valtakunnansyyttäjä: ”Olen kovin tyytyväinen siihen, että korkein oikeus otti kiihottamisrikoskokonaisuuden päätettäväkseen […] Meillä ei tämänkaltaista kiihottamisrikokseen liittyvää ennakkopäätöstä ole aiemmin”. Jos noitavainoista on syytä iloita, olemme jo syyttömyysolettamuksesta kaukana.

Korkeimman oikeuden tuomio

Lopulta Räsänen tuomittiin seuraavista pamfletissaan (2004) esittämistä väitteistä. Esitän tässä kiistanalaisen katkelman kokonaisuudessaan, jotta lukija voi arvioida kyseisiä väitteitä alkuperäisessä asiayhteydessään:

Homoseksuaalinen taipumus ei ole sinänsä mielenterveysongelmaan tai fyysiseen sairauteen verrattava ominaisuus. Sen sijaan tieteellinen todistusaineisto osoittaa vastaansanomattomasti, että homoseksuaalisuus on psykoseksuaalisen kehityksen häiriö. Ne, jotka väittävät homouden olevan luonnollinen, ”terve” seksuaalisuuden variaatio, mitätöivät perhetaustatutkimusten todistusarvon poliittisista syistä. Homoaktivistien painostuksen ansiosta poliittiset tavoitteet ovat syrjäyttäneet tieteelliset faktat. (Räsänen 2004)

Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan KKO:2026:27, että tällaiset ilmaisut voivat täyttää rikoslain 11 luvun 10 §:ssä tarkoitetun solvaamisen tunnusmerkistön:

§46: Korkein oikeus toteaa, että asiassa esitetystä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen 15.4.2020 antamasta asiantuntijalausunnosta ilmenee, että nykylääketieteen (psykiatrian) mukaan homoseksuaalisuutta pidetään osana normaalia seksuaalisuuden kirjoa. Sitä ei pidetä fyysisenä tai psyykkisenä sairautena tai niihin verrattavana häiriönä, eikä ole lääketieteellisiä perusteita luonnehtia homoseksuaalisuutta psykoseksuaaliseksi kehityshäiriöksi, psyykeen häiriöksi, kehityshäiriöksi tai kehityspoikkeamaksi suhteessa heteroseksuaalisuuteen taikka psykopatologiseksi häiriöksi tai perversioksi. Homoseksuaalisuuden väittäminen psykoseksuaalisen kehityksen häiriöksi on siten vallitsevan lääketieteellisen käsityksen valossa virheellinen väite, jota voidaan pitää homoseksuaaleja solvaavana.

Ovatko Räsäsen sanat ”homoseksuaaleja solvaavia”? Tässä kohdin nousee esiin koko tapauksen kannalta olennainen kysymys: mitä laki oikeastaan rankaisee? Rikoslain soveltaminen ei perustu siihen, onko väite tieteellisesti tosi tai epätosi, vaan siihen, katsotaanko sen halventavan ihmisryhmää. Näin ollen kysymys homoseksuaalisuuden luonteesta ei ole ensisijaisesti oikeudellinen vaan tieteellinen ja historiallinen – ja samalla väistämättä kiistanalainen.

Juuri tästä seuraa ongelma. Kun ”solvaamisen” raja ei ole tarkkaan määritelty vaan perustuu kokonaisharkintaan, siirtyy ratkaiseva valta yksittäisten ilmausten tulkinnasta tuomioistuimelle. Tällöin rangaistavuus ei riipu yksiselitteisistä normeista, vaan siitä, miten puhe kulloinkin kehystetään ja ymmärretään.

Kysymys ei siis lopulta ole siitä, pitääkö Räsäsen väite edes paikkansa. Oikeutemme homoseksuaalisina kansalaisina eivät ole – eivätkä saa olla – riippuvaisia siitä, miten homoseksuaalisuuden alkuperä tai luonne määritellään. Eikä Päivi Räsänen ole sellaista ehdottanutkaan. Ratkaisevaa on pikemminkin se, missä kulkee raja loukkaavan mielipiteen ja rikosoikeudellisesti rangaistavan ilmaisun välillä ja kuinka johdonmukaisesti tätä rajaa sovelletaan.

Valikoiva loukkaantuminen ja pelastajakompleksi

Vaikka Salaman, Rushdien ja Räsäsen tapauksilla on yhteinen filosofinen ydin, niihin kohdistuneet eri reaktiot paljastavat paljon ajan hengestä. Salaman tapauksessa vasemmistolainen kulttuurieliitti puolusti kovaäänisesti kirjailijan sananvapautta. Runoilija, suomentaja ja vannoutunut kommunisti Pentti Saarikoski jopa erosi kirkosta vastalauseena tuomiolle. 1980-luvun loppupuolella monet länsimaiset taiteilijat ja sananvapausjärjestöt puolustivat Salman Rushdien oikeutta kirjoittaa vapaasti. Mutta missä on kulttuurieliitti, kun Päivi Räsäsen sananvapautta täytyy puolustaa? Hänen kohdallaan moni vaikenee tai jopa iloitsee. Miksi? ”Demokratiaan kuuluu erimielisyydet”, eikö niin?

Merkillepantavaa Räsäsen tapauksessa on se havainto, että huomattava osa hänen tuomiostaan riemuitsevista ei kuulu niihin ryhmiin, joiden puolesta he väittävät puhuvansa. Monet heistä ovat heteroseksuaaleja, joilla ei luulisi olevan asiassa osuutta eikä arpaa, heitä kun ei ole sen suuremmin ”solvattu”.

Miksi heterot pahoittavat mielensä homojen puolesta? Eivätkö homot osaa ihan itse päättää, mikä on omasta mielestään loukkaavaa, panettelevaa tai solvaavaa ja mikä taas ei? Leimallista tällaisessa performatiivisessa hyvesignaloinnissa on, että aina mennään mistä aita on matalin. Kristinuskon ja Räsäsen kritisoiminen on helppoa; se ei maksa mitään. Sillä ei kyllä saavuteta konkreettisia parannuksia seksuaalivähemmistöjen hyväksi, mutta tämä ei olekaan varsinainen päämäärä. Pelastajaheteroille ja muille mielensäpahoittajille Räsäsen kritisoiminen tuottaa lämmintä tyytyväisyyttä. He ovat, niin sanoakseni, puristanistinistejä, aina etsimässä seuraavaa hyveellisyyden dopamiinipiikkiä. Ah, olenpa minä hyvä ihminen. Sen sijaan jos aidosti halutaan kitkeä syvälle juurtuneita homovastaisia asenteita ja tehdä jotakin seksuaalivähemmistöjen aseman parantamiseksi maailman joka kolkassa, kannattaa suunnata katseet aivan muualle. Mutta tämä vaatisi todellista työtä. Rohkeuttakin.

Osa homoista toki iloitsee Räsäsen tuomiosta, mutta monet suhtautuvat väsyneen neutraalisti elleivät suorastaan järkyttyneinä. Tämän ei pitäisi olla kenellekään yllättävää: kuten kaikki muutkin ihmisryhmät, seksuaalivähemmistöt ovat moniäänistä porukkaa, jonka keskuudessa vallitsee laaja mielipiteiden kirjo. Kiihkomielisellä ristiretkellään syyttäjänvirasto sai pääsiäisihmeen aikaan: se on saanut monet tavalliset homot ja lesbot – allekirjoittaneen mukaan lukien – kokemaan aitoa sympatiaa Räsästä kohtaan. Mutta miten uhri voi samaistua omaan kiduttajaansa, moni varmaan päivittelee. Onko tämä sitä Tukholma-syndroomaa?

”Pelastajaheterot” (vrt. englannin ”white savior”) olettavat, että seksuaalivähemmistöt muodostavat yhtenäisen mielipideblokin ja ovat näin automaattisesti hekin sitä mieltä, että paha Päivi sai mitä ansaitsi. Näin ei kuitenkaan ole. Useassa mielipidemittauksessa nähdään seksuaalivähemmistöjen äänestäjien asteittaista siirtymää poliittisen spektrin oikealle, pikkuhiljaa mutta vääjäämättä. Syitä tähän muutokseen on monta.

”Yllättyneitä ovat vain ne, jotka yhä kuvittelevat homojen muodostavan pysyvästi progressiivisen äänestäjäblokin […] Homomiehet alkavat yhä useammin vastustaa ajatusta, että poliittiset näkemyksemme on ennalta määrätty. Jossain vaiheessa [homojen oikeuksien] liike lakkasi puolustamasta homoseksuaalisuutta ja alkoi sen sijaan määritellä sitä uudelleen”
Seán Atkinson 2026

Sanomattakin on selvää, että kokonaisen kansanryhmän typistäminen yhteen mielipiteeseen se vasta solvaavaa onkin. Silti nykyisten sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kiihkoilijoiden on välillä vaikea tajuta, että vähemmistöryhmät, jotka he näkevät yksimielisinä monoliitteina vailla omaa toimijuutta, voivat olla heidän kanssaan eri mieltä ja – luoja paratkoon – ajatella itsenäisesti. Ja koska woke-aate alkaa niin kovasti muistuttaa uskontoa, jonka dogmeista poikkeaminen on harhaoppia, alkaa yhä useampi homoseksuaali kääntää sille selkänsä.

Länsimaissa perinteiset uskonnot ovat pitkälti väistyneet arjestamme jättäen taakseen identiteettipolitiikan mentävän tyhjiön. Siksi esimerkiksi Irlannista, joka vain muutama vuosi sitten oli vielä tiukasti katolisen kirkon otteessa, on lyhyessä ajassa kehkeytynyt Euroopan wokeimpia ja antisemitistisimpiä maita. Uskonnollinen hurskaus käy poliittisen oikeamielisyyden kanssa käsi kädessä. Kummastakin voi huumaantua. Uusi jumala on korvannut vanhan. ”Uskontojen äärimuodot ilmentävät samaa inhimillistä taipumusta mustavalkoiseen maailman hahmottamiseen kuin taistolaisuus, punavihreys ja laitaoikeistolainen jyrkkä kansallismielisyys. Meissä kaikissa on sisäänrakennettu mahdollisuus tempautua mukaan massaliikkeisiin, jos henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat otolliset” (Tontti 2022).

Lain eriarvoinen soveltaminen

Tässä kohtaa on hyvä muistaa, mistä Päivi Räsänen lopulta tuomittiin. Häntä ei tuomittu Raamatun siteeraamisesta. Korkeimman oikeuden päätöksen jälkeenkin Suomessa saa siteerata Raamattua. Pieni lohtu, mutta tärkeä. Räsänen tuomittiin ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”. Rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 § (kiihottaminen kansanryhmää vastaan) kuuluu seuraavasti:

Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Lausunnossaan korkein oikeus toteaa moneen otteeseen, että Räsäsen väite homoseksuaalisuudesta ”psykoseksuaalisen kehityksen häiriönä” on ”virheellinen väite” tai ”virheellistä tietoa”. Tämä herättää monta kysymystä: onko laitonta esittää virheellisiä väitteitä – ja jos on, kuka päättää, mikä on virheellistä tietoa ja mikä taas ei?

Tuomioistuimen lausunnon §57 on hälyttävä:

”Korkein oikeus katsoo, että kirjoituksessa esitetyt virheelliset ja solvaavat lausumat homoseksuaaleista ovat olleet omiaan ylläpitämään ja vahvistamaan homoseksuaaleihin suomalaisessa yhteiskunnassa usein edelleen kohdistuvia kielteisiä ja jopa syrjiviä asenteita.”

Ensiksi, Räsäsen väittämästä ”psykoseksuaalisen kehityksen häiriöstä” ei vallitse tieteellistä yksimielisyyttä. Ja jos väite onkin virheellinen, entä sitten? Onko meillä oikeus olla väärässä? Nämä kysymykset kaipaavat yksityiskohtaisempaa analyysia, mutta se jääköön seuraavaan kolumniin.

Minusta olemme vaarallisella tiellä, jos syyttäjänvirasto tai muu juridinen taho saa oikeusvaltiossa päättää, mikä on virheellistä tai solvaavaa ja mikä ei. Esimerkiksi väite, että maa kiertää aurinkoa eikä toisin päin oli aikansa virheellistä tietoa, ja sen väitteen asettamisesta yleisön saataville joutui Galileo Galilei inkvisition tähtäimeen. Kiihkomielisiä syyttäjiä on historia väärällään.

Inkvisitionkin aikana piti aina tietää kenen joukoissa seisot: olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan, muita vaihtoehtoja ei ole. Sama mustavalkoinen logiikka leimaa nykyistä woke-aktivismia, jolle me ja he -vastakkainasettelun luominen on yhtä lailla elinehto kuin se oli 1970-luvun taistolaisillekin. Oikea–vasen-akselilla on helppo jakaa poliittiset ajatukset hyviin ja pahoihin, puolueet hyviksiin ja pahiksiin, meihin ja heihin. Jarkko Tontti on seikkaperäisesti kartoittanut 1970-luvun taistolaisten aatteellista matkaa kommunismin ihannoinnista Vihreiden ja Vasemmistoliiton perustamisen kautta aina nykypäivän punavihreään woke-ideologiaan (Tontti 2024 & 2025). Uuspuritaanit ovat taistolaisten ideologisia perillisiä.

Vastakkainasettelun hengessä hyviksiin pätee luonnollisesti eri säännöt kuin pahiksiin, vaikka ilmeisin ja helpoin tapa poistaa syrjintä keskuudestamme olisi soveltaa lakia kaikille tasapuolisesti. Räsäsen ns. ”homovastaiset” asenteet ovat lieviä ja jopa suorastaan hyväntahtoisia siihen verrattuna, mitä homoista ajatellaan monen muun yhteisön ja uskontokunnan keskuudessa. Korkeimman oikeuden tuomio kuitenkin madaltaa kynnystä rikosilmoituksille mistä hyvänsä. Jos yhtä virkettä Räsäsen pamfletista nyt pidetään ”kiihottamisena kansanryhmää vastaan”, niin kestääkö tällainen Facebook-päivitys enää päivänvaloa?

”Jos haluaa asua metsässä niin ole hyvä, mutta ihan turha odottaa samaa palvelutasoa ja metsässä on anketa [sic], ainoa syy muuttaa sinne on insesti ja se että kukaan ei kuule kun vaimo huutaa apua.”
Kansanedustaja Fatim Diarra, 3. marraskuuta 2017

Panetteleeko tai solvaako Diarra tällä postauksellaan maaseudulla asuvia? Voimmeko todeta, että tällä väitteellä Diarra asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla mielipiteen, jossa panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella?

Diarra vetosi tietenkin läpänheittoon. Läppää saa minunkin puolestani heittää. Huumorissa on aina riski, että joku loukkaantuu, mutta entä sitten? Tietenkään Diarraa ei olisi pitänyt syyttää tuollaisesta heitosta, mutta saman pitäisi päteä Räsäselle väitteestään homoista tai vaikkapa Jussi Halla-aholle (ps.) kommenteistaan somaleista. Kaikki kolme ovat provokatiivisia lausahduksia, mutta ei nähdäkseni mitenkään rangaistavia.

”Olisiko parempi kirjoittaa vastine kuin tutkintapyyntö poliisille?”
kysyy Jarkko Tontti (2022)

Uuspuritanismin peruspiirre on enenevässä määrin se, että kaikki ihmiset nimenomaan eivät ole tasavertaisia lain ja kirjoittamattomien yhteiskunnallisten normien edessä. Päinvastoin ihmisiä ja tahoja saa ja tulee kohdella epäoikeudenmukaisesti ja sovittaa heille eri sääntöjä ja odotuksia, jos heillä on vääriä mielipiteitä tai he edustavat vääränlaista ”identiteettiä”, malliesimerkkinä Räsäsen ”vihapuhe” ja ”kiihottaminen” vs.transaktivistien ”vihapuhe” ja ”kiihottaminen”. Tällaisen käänteislogiikan mukaan myös rasismi ja naisviha ovat paheksuttavia ainoastaan silloin kun ne kohdistuvat vaikkapa juuri Fatim Diarraan (vihr.), koska hän on Historian Oikealla Puolella™ (ja siksi hänen Facebook-päivityksestään ei oikein älähtänyt kukaan), mutta ovat täysin hyväksyttäviä – jopa suotavia – kun ne kohdistuvat esim. kaupunginvaltuutettu Seida Sohrabiin (kok.) tai Britannian konservatiivipuolueen puheenjohtaja Kemi Badenochiin, koska he ovat vääräuskoisia eivätkä pidä itseään marginalisoituina uhreina. Ettäs kehtaavat.

Sanat ovat kuulemma väkivaltaa, ja näin Räsäsen pamfletti voidaan kehystää aidoksi väkivallaksi, joka aiheuttaa välitöntä vaaraa homoseksuaaleille. Sen sijaan, jos aihe on sopiva ja tekijä tarpeeksi oikeamielinen, lakeja saa rikkoa ja oikea väkivalta onkin hyväksyttävissä; tämä on ”vastarintaa” ja osoitus ”korkeasta moraalikäsityksestä” (Saavalainen 2026). Esimerkkejä on lukuisia. Muun muassa tällaisia tuotteita saa nettikaupoista. Tällainen kuvasto on valtavirtaa transaktivistien keskuudessa. Haluaako joku täsmentää, millä tavoin niin sanottuja ”translapsia” tulee suojella? Parasta varmaan olla täsmentämättä.

*Monissa transaktivistien mallistossa mässäillään väkivallalla.*

Räsäsen ja Rushdien tapausten vertailu varmasti koetaan joissakin piireissä provokatiivisena. Myönnän, että hieman nautin ajatuksesta, että vertaus aiheuttaa närää ammattiloukkaantujien keskuudessa. Mutta vakavammin puhuen, on kiinnostavaa ja surullisen paljastavaa, että epäkohdista ja lain epäyhdenvertaisesta soveltamisesta huomauttamista pidetään lähtökohtaisesti provokaationa. Tietenkin on olemassa kaksoisstandardeja. Tietenkin lakeja sovelletaan eriarvoisesti. On epäsoveliasta puhua siitä ääneen, ja vain ilkeä ihminen näin tekisi.

”Melkoista whataboutismia”, joku varmasti parahtaa. Kuten monet tämän hetken uudissanoista, ”whataboutismi” on heittona muodikas mutta sisällöltään yhtä tyhjä ja merkityksetön kuin vaikkapa ”transnaiset ovat naisia”: se ei ole tarkoitettu keskustelun avaukseksi vaan toimii ajattelun pysäyttävänä hokemana (engl. ”thought-terminating cliché”), jonka tarkoitus on yksinkertaistaa monimutkaisia kysymyksiä, pysäyttää keskustelu ja ohittaa kriittinen ajattelu. ”Whataboutismin” väläyttäminen on kätevä tapa kiertää vastuu, kun joku kiinnittää huomiota vastaväittelijän kaksinaismoralismiin ja argumentoinnin epäjohdonmukaisuuksiin.

Lopuksi

Julkaisen tämän kolumnin nimimerkillä. Joku voi kysyä, kun kerran peräänkuulutan rohkeutta muilta, miksi en osoita sitä itse. Ymmärrettävä kysymys, joka ansaitsee vastauksen. Vuonna 2026 – 60 vuotta Salaman tapauksesta, liki 40 vuotta Rushdien fatwasta, virallisten jumalanpilkkalakien puuttuessa – uuspuritanismin laumamentaliteetti sanelee hyväksyttävän puheen raamit vanhan kunnon taistolaisuuden tarmokkuudella. Toisin kuin Veronika Honkasalo twiittasi, erimielisyyksiä ei siedetä, yksinkertaisissakaan asioissa. Kuten Andrew Doyle toteaa, ”kun julkisesti sanoutuu irti vallitsevasta dogmasta, samalla vaarantaa oman uransa ja sosiaalisen asemansa” (Doyle 2022). Näin ollen Päivi Räsäsen vainoaminen ja tuomio ovat varoittava esimerkki kaikille toisinajattelijoille.

Vanhurskas suvaitsevaisto ei suvaitse tässä kirjoituksessa esitettyjä mielipiteitä, etenkään kun niitä esittää kaltaiseni kerettiläinen miehimys. Vain paatunein punikki vastustaisi McCarthyn poliittisia vainoja. Vain noita kieltäisi noituuden olemassaolon. Vain vääränlainen homo ajattelisi, että Päivi Räsästäkin pitää kohdella reilusti, kohtuudella ja tasavertaisesti lain edessä, vain kunnon petturi ja luopio, ja aatteesta luopumisen rangaistushan on (kuten esim. detransitioituneet naiset ja miehet ovat saaneet kokea) sosiaalinen Siperia. Hyvesignaloivien mediapersoonien, taiteilijoiden ja heteropelastajien – uuspuritaanien – mielestä olen syyllistynyt jumalanpilkkaan, olen häpäissyt sosiaalisen oikeudenmukaisuuden credoa, rikkonut sen käskyjä, kyseenalaistanut sen keskeisiä uskonkappaleita, uhmannut sen johtohahmoja ja, mitä anteeksiantamattominta, pilkannut heitä ja tehnyt näkyväksi heidän ideologisen vinoumansa. Eihän sellaista voi jättää rankaisematta. Kuolema se on sosiaalinenkin kuolema. Täytyy minunkin maksaa laskut. Liha on heikko.

KIRJALLISUUTTA

Amankona, Albie: The rise of homonationalism. (Spiked, 30.12.2025)

Atkinson, Seán: Confessions of a homonationalist. (Spiked, 31.3.2026)

Curzon, Michael: One Vote in the European Parliament Saves ‘Hammer Girl’ Ilaria Salis from Trial. (The European Conservative, 7.10.2025)

Doyle, Andrew: The New Puritans. (Constable, 2022)

Hyrkäs, Juha: Mitä on lawfare? – Oikeudellinen sodankäynti. (Uusi Suomi, Blogit, 20.6.2025)

Jokipii, Markku: Professori varoittaa: Oikeuslaitoksen politisoituminen vie mielivaltaan. (Verkkouutiset, 19.9.2020)

Koivula, Jukka: Ainoa syy muuttaa metsään on insesti, helsinkiläinen vihreä kaupunginvaltuutettu veistelee. (Maaseudun Tulevaisuus, 3.11.2017)

Kyllönen, Matti: Suomi liukumassa oikeusvaltioperiaatteidensa ulkopuolelle. (Blogspot, 27.9.2020)

Murray, Douglas: The Madness of Crowds (Bloomsbury, 2019)

Mäntysalo, Jesse: Syyttäjä laittoi Päivi Räsäsen suuhun sanoja, joita tämä ei ollut lausunut – Yle kävi läpi virheelliset väitteet. (Yle, 31.3.2022)

Niskanen, Saara: Insestin ja vaimon hakkaamisen maaseutuun yhdistänyt kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra: Heitin julman ja inhottavan vitsin omista sukujuuristani. (Helsingin Sanomat, 4.11.2017)

O’Neill, Brendan: Israel is right to cut ties with Ireland. (The Spectator, 16.12.2024)

Räsänen, Päivi: Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi. Homosuhteet haastavat kristillisen ihmiskäsityksen (Suomen Luther-säätiö, 2004)

Saavalainen, Heli: Aktivistit kertovat, että ovat valmiita rikkomaan lakia, koska ”poliitikkojen sanahelinä” ei heille riitä. (Helsingin Sanomat, 19.1.2026)

Sohrabi, Seida: Suomi ei ole rasistinen maa. (Verkkouutiset, 1.4.2026)

Stangl, Oliver: Bei Homosexuellen belegt die AfD den ersten Platz – mit haushohem Vorsprung. (Focus Online, 4.2.2025)

Tontti, Jarkko: Tarkoituksista ja keinoista (Docendo, 2022)

Tontti, Jarkko: Punavihreä kupla puhkeaa. (Verkkouutiset, 9.12.2024)

Tontti, Jarkko: Laitavasemmiston ikuinen paluu: woke-ideologia ja kulttuurimaailma. Teoksessa Liberalismin puolustus. Esseitä suomalaisesta arvopohjasta (Atrain & Nord, 2025)

Vihavainen, Timo: Suvaitsemattomuuden uusi nousu. Kanava 5/2020 (2020a)

Vihavainen, Timo: Nyt tarvitaan valvojaa. Kanava 6/2020 (2020b)

https://korkeinoikeus.fi/fi/index/ennakkopaatokset/kko202627.html

https://www.moreincommon.org.uk/our-work/polling-tables/march-2026-polling-tables

Lue lisää:

Keskiviikon kolumni: Päivi Räsäsen fatwa

Keskiviikon kolumni: Päivi Räsäsen fatwa