LHB-elokuvakatsaus: Rakkautta & Anarkiaa 2022 (Osa 2)

BURNING DAYS

Ohjaus: Emin Alper Vuosi: 2022 Maa: Turkki, Alankomaat, Kreikka, Ranska, Saksa, Unkari

Mitä: Nuori kaupunkilaistaustainen Emre (Selahattin Paşalı) määrätään julkiseksi syyttäjäksi syrjäiseen, yhtäkkisten maanvajoamien vaivaamaan turkkilaiskylään. Vahvojen periaatteiden ohjaamalla nuorella miehellä on vaikeuksia kotoutua uuteen ympäristöönsä. Asiaa pikemminkin vaikeuttaa kuin helpottaa paikallisten (ehkä enemmän kuin pikkuriikkisen turmeltuneiden) silmäätekevien ylenpalttisen kosiskeleva tapa yrittää houkutella hänet piireihinsä. Viimein kytevät jännitteet saavuttavat leimahduspisteensä, ja Emre yhdistetään raakaan rikokseen. Toisaalla nuoren syyttäjän jälkiä seuraava, maanvajoamia tutkiva komea ja seksuaalisesti ambivalentti toimittaja (Ekin Koç) näyttää sotkeutuneen tapahtumiin useammalla kuin yhdellä tasolla…

Arvio: Elokuvan alun viimeiseen asti hiottu kuvallinen ilmaisu ehtii herättää odotuksen muodikkaan virtaviivaisesti etenevästä trilleristä, mutta Burning Days yllättää positiivisesti vanhanaikaisen kärsivällisesti etenevästä kehittelystään. Aina elokuvan avaavasta apokalyptisesta kraaterinäkymästä alkaen katsojalle annetaan aikaa uppoutua syrjäkaupungin hämärään rihmastoon. Piirtyy kuva tiiviistä yhteisöstä, jota pitävät yhdessä vähintään yhtä lailla perinteet ja vastavuoroiset velvollisuudet kuin jaettu likapyykki, eivätkä päällisin puolin sympaattisimmatkaan paikalliset herätä lopulta ehdotonta luottamusta.

Päähenkilö Emren rottien infestoima asunto ikivanhassa, kuin itse erämaan maaperästä kasvaneessa talossa, kasvaa vertauskuvaksi koko pikkukaupungista: Sen seinät kuhisevat täynnä näkymätöntä, omalakista elämäänsä. Aamun valjetessa paljastuvat yön myötä kertyneet raadot. Tuholaisia varten istutetun rotanmyrkynkin pääasiallinen kohde saattaa olla rottien sijasta itse talon isäntä – onhan hänkin epäilemättä (ainakin joidenkin paikallisten näkökulmasta) tervetulleen vieraan sijaan terveeseen rakennelmaan tunkeutunut vieras ja tuhoisa syöpäläinen. Erdoğanin Turkin konservatiivisten syrjäseutujen ylistystä ylitse rappiollisten suurkaupunkien on tästä elokuvasta turha etsiä.

Vaikka Burning Daysin homoerotiikka on puhtaasti varovaisen pinnanalaista – onhan kyse kuitenkin ison budjetin turkkilaisesta elokuvasta – kokonaisuudessaan elokuva tekee silti rohkean peittelemättömän kannanoton vastaan homovihan valjastamista poliittiseksi lyömäaseeksi. Voidaan ehkä laskea elokuvan etevästi pingottuvan jännitteen ja pääosien esittäjien verevän näyttelijäntyön ansioksi, että sen melko yhtäkkinen (vaikkakin eittämättä vahvoja tunteita herättävä) loppu jää pienoiseksi pettymykseksi. Katsoja jää yksinkertaisesti haluamaan lisää.

Loppujen lopuksi Burning Days ei kuitenkaan ole typistettävissä elokuvaksi yhdestä mysteeristä ja sen ratkonnasta, kuten moni keskiverto trilleri, vaan se laajenee kriittiseksi kuvaelmaksi korruption luonteesta ja lainalaisuuksista tiiviissä ja syrjäisissä yhteisöissä.  

*** ½

SIRENS

Ohjaus: Rita Baghdadi Vuosi 2022 Maa: Libanon

Mitä: Dokumenttielokuva ”Lähi-idän ensimmäisestä naismetallibändistä” Slave to Sirensista. Keskiössä on bändin kitaristien intensiivinen suhde.

Arvio: Sirens nostaa pinnalle sen, miten internetin aikakaudella oma alakulttuuri ja yhteisö saattavat löytyä yhtä hyvin merten ja mantereiden takaa kuin paikallisestikin – ja mitä se voi merkitä niille, jotka elävät maissa, joissa ei aivan vielä olla valmiita alakulttuurin vieraalle estetiikalle ja uusille ideoille: Eräässä dokumenttielokuvan kohtauksessa ohikulkeva lenkkeilijä purskahtaa lausumaan Ave Mariaa, kun hän ohittaa kadulla Slave to Sirensin tatuoidun ja mustiin pukeutuvan naiskitaristin. Vaikuttaakin siltä, että Libanoniin on saapunut viiveellä Suomessa joskus 90-luvulla läpikäyty hysteria, johon kuului yhtäläisyysmerkkien vetäminen metallimusiikin ja saatananpalvonnan välille. On hyvin surullista, että Sirensin mukaan kyseinen moraalihysteria on yksi harvoista Libanonin riitaisia uskonnollisia yhteisöjä yhteen tuovista huolenaiheista.

Tähän samaan tapaan Libanonin ympäröivä, verrattain uskonnolliskonservatiivinen yhteiskunta on läsnä halki elokuvan, enemmän kuultuna kuin nähtynä: Taustalla kohisevasta TV-lähetyksessä varoitetaan homoseksuaalisten suhteiden langettamasta vankeusrangaistuksesta. Myöhemmässä kohtauksessa eräs nimekkäämpi bändi pitää lehdistötilaisuuden saatuaan tappouhkauksia pitämästään puheenvuorosta homojen oikeuksien puolesta… Vaikka Beirutin tiiviissä metalliskenessä eletään päällisin puolin hyvin länsimaistyylistä elämää – pukeutuminen, asenteet ja suvaitsevaiset arvot ovat kuin suoraan omilta hevarikavereiltani – ympäröivän yhteiskunnan kielteinen suhtautuminen heihin kalvaa ja painostaa aina taustalla.

Varsinaisen musiikin säveltämiseen ja esittämiseen liittyvien kysymyksien sijaan dokkarin sisällölliseen keskiöön nousee kahden bändin kitaristin intensiivinen, rakkaussuhteesta läheiseksi ystävyyssuhteeksi kehittynyt kumppanuus – ja (sitäkin kautta) laajemmin epätyypillisenä naisena eläminen rajoittavassa ja epävakaassa yhteiskunnassa. Tähän (tai muuhun) tematiikkaan olisin toivonut Sirensin syventyvän vielä enemmänkin, sillä mehukkaasta aiheestaan huolimatta lyhykäisyydessään ja fokuksensa laveudessa dokkaria uhkaa pinnallisuus.

Elokuvallisesti Sirens on tyylipuhdasta henkilövetoista dokumenttielokuvaa, joka seuraa kohteitaan sensitiivisesti eikä alleviivaa tai yritä kiinnittää huomiota omaan kuvalliseen ilmaisuunsa. Ainoana poikkeuksena on kesken dokkarin lähestulkoon vääjäämätön, hyytävän kliininen videomateriaali Beirutin sataman räjähdyksistä. Se jos mikä viestii katsojalle kouriintuntuvasti Slave to Sirensin lannistumattomien naisten kotimaan ja heidän pienen yhteisönsä haasteiden koko mittaluokan.

***

KAPANA

Ohjaus: Philippe Talavera Vuosi: 2020 Maa: Namibia

Mitä: Avoimesti homo valkokaulustyöläinen George (Adriano Visagie) ja grillikojun työntekijä Simeon (Simon Hanga) kohtaavat toisensa Namibian pääkaupunki Windhoekin yössä. Seuraavana päivänä visusti kaapissa sinnittelevä grillimyyjä ei ole tunteakaan eilistä kumppaniaan, kun tämä sattuu paikalle asiakkaana. Georgen lannistumattomuus saa Simeonin kuitenkin lopulta laskemaan suojamuurinsa, ja he solmivat keskenään kestävämmän rakkaussuhteen – ainakin kunnes eräs, valitettavasti monia homomiehiä koskettava tekijä rikkoo kuvion…

Arvio: Täsmälleen tunnin pitkä Kapana on hieman kuin jakso afrikkalaisesta Sex & Citystä. Vaikka aurinkoisen pinnan alta siintävät synkemmät realiteetit – maan laaja-alainen homoviha on taustalla aina häämöttämässä ja elokuva päättyy tietoiskulla, jossa muistutetaan, että ”sodomia” on yhä rikos Namibiassa – kaikesta huolimatta Kapanan hallitseva sävy on keveän elämäniloinen juuri tuon ysärisarjan tapaan. Tämä lieneekin meidän näkökulmastamme katsoen elokuvan mielenkiintoisin piirre: uskaltaisin väittää, että keskiverto suomalainen on nähnyt hyvin vähän draamaa rakkaus- ja lemmenelämän kiemuroista afrikkalaisessa suurkaupungissa, niiden varakkaimmista piireistä puhumattakaan. Siinä missä grillityöntekijä Simeon elää sinisessä tavarakontissa, mikä lienee tuttu näky TV:n surkeuteen keskittyvässä Afrikka-kuvastossa, vakuutusmyyjä Georgen varakkaan keskiluokkainen afrikkalainen elämäntyyli lienee meille vieraampi.

Muuten Kapana maistuu meille näin länsieurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna hieman aiempien vuosikymmenten homoseksuaalien yhteiskunnalliseen asemaan keskittyvältä tendenssidraamalta. Elokuva käy pätevän tunnollisesti läpi kaikki keskeiset homojen yhteiskunnalliseen asemaan liittyvät ongelmakohdat aina syrjinnästä kaapissa olemisen tuskiin ja HIV:hen liittyviin ongelmiin. Tämä tunnollisen kaavamainen malli antaa elokuvalle vähän tilaa elokuvalliselle ja taiteelliselle omaleimaisuudelle – mutta se on ihan OK: eletäänhän Namibiassa eittämättä hyvin erilaisessa tilanteessa LHB-väen yhteiskunnallisen aseman suhteen kuin täällä meillä. Ehkä tämä varovaisen valistava ja hyväluontoinen elokuva on juuri sitä, mitä paikalliset yhteisöt tarvitsevat siellä juuri nyt. Namibiassa Sydänpedon rajoja koetteleva vähemmistökuva tuskin muuttaisi asenteita kohti parempaa.

Elokuvan nimituote kapana on paikalinen herkku: avotulella paistettua (yleensä) naudanlihaa. Tuo draaman tapahtumasarjan yhteen punova, hienostelematon mutta ilmeisen herkullinen, sormilla syötävä grilliruoka näyttää olevan se konteksti, jonka kautta hyvin erilaiset ihmiset voivat kohdata suurten maailmankatsomus- ja tuloerojen maassa. Viesti pienten asioiden yhteen saattavasta voimasta on eittämättä lohduttava näinä epävarmoina ja ristiriitaisina aikoina.

***

Arvostelut on kirjoittanut nimimerkki Vergiliuksen arkku. Katsauksen ensimmäisen osan löydät täältä.