LHB-elokuvakatsaus: Rakkautta & Anarkiaa 2022 (Osa 1)

Helsingin jokasyksyiset Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestivaalit ovat oiva tilaisuus tutustua kansainvälisen elokuvamaailman uusimpiin tuuliin – ja tutustua teoksiin maista ja alalajeista, joita harvemmin näkee Suomessa laajassa elokuvalevityksessä.

Tämänvuotinen festivaali oli erityisen antoisa LHB-tematiikkaa käsittelevien elokuvien suhteen sekä määrässä että laadussa. Tämän katsauksen kuusi elokuvaa eivät muodosta missään nimessä tyhjentävää listaa vuoden tarjonnasta. Allekirjoittanut missasi esimerkiksi veteraaniohjaaja François Ozonin Fassbinder-uusintateoksen Peter von Kantin (lukijat voivat tehdä siitä omat arvionsa, kun elokuva tulee levitykseen 4.11.2022), eikä Carol-elokuvan pohjateoksen kirjoittaneesta Patricia Highsmithistä kertova dokkari Loving Highsmith oikein enää mahtunut tämän katsauksen aika- ja tilavaatimuksiin (vinkki: olisin antanut kaksi ja puoli tähteä).

Seuraavat kuusi elokuvaa tarjoavat kuitenkin jonkinlaisen kurkistusikkunan seksuaalivähemmistöistä kertovien elokuvien tilasta niinkin moninaisissa maissa kuin Ranska, Marokko, Brasilia, Turkki, Libanon ja Namibia. Osa on syntynyt monikansallisen yhteistyön kautta, toiset ovat puhtaammin paikallista tuotantoa. Kaikki elokuvat, namibialaista Kapanaa lukuun ottamatta, ovat valmistuneet vuonna 2022, joten kyse on tosiaan uunituoreesta materiaalista.

Toistaiseksi vain kahdelle katsauksen elokuvalle on varmistunut laajempi levitys Suomessa: ranskalais-suomalainen rakkauden pimeästä puolesta kertova Sydänpeto saa maanlaajuisen ensi-iltansa Peter von Kantin rinnalla 4.11.2022 ja libanonilaisesta naisten metalliyhtyeestä kertova dokkari Sirens esitetään Ylellä lähitulevaisuudessa vielä julkistamattomana päivämääränä.

Mitä tulee muihin katsauksen elokuviin, suosittelen lämpimästi pitämään silmällä sekä Yleä että netin alati sisältönälkäisten suoratoistopalvelujen uutuuslistoja.

Arvostelujen asteikko on yhdestä neljään tähteä ja ne ovat 100% tieteellisen objektiivisia (kuinkas muuten?). Artikkelin kuvatarjonta koostuu elokuvafestivaalien nettisivujen promokuvista.

Nimimerkki: Vergiliuksen arkku

SYDÄNPETO

Ohjaus: Aino Suni Vuosi: 2022 Maa: Ranska, Suomi, Saksa

Mitä: Vaikeaa murrosikää läpikäyvä Elina (Elsi Sloan) joutuu muuttamaan äitinsä mukana tämän uuden miesystävän hoteisiin Etelä-Ranskaan. Elinan oman taitelijaisän luikittua Hampuriin taiteilemaan ja äidin ylläpitäessä tyttäreensä lähinnä pinnallista kaverisuhdetta tyttö on jäänyt aika lailla oman onnensa nojaan. Synkkämietteisyyteen taipuvaiselle nuorelle naiselle jää käteen hänen orastavan rap-lahjakkuutensa  kehittäminen – ja uusi sisarpuoli, maailmallinen ja kaunis ammattitanssijan urasta uneksiva Sofia (Carmen Kassovitz). Tyttöjen välille kehittyy intensiivinen suhde, joka ei välttämättä taitu sovinnaisen rajoihin…

Arvio: Sydänpeto on elokuva vanhempiensa heitteille jättämistä, juurettomista kosmopoliittisen ”luovan luokan” lapsista, joilla on hyvin vähän varmaa, tukevaa ja merkityksellistä mihin tarttua – paitsi omat sydämensä liikahdukset, joihin sitten tarraudutaan senkin edestä. Päähenkilö Elinalle (joka valitsee taiteilijanimekseen ilmeisen kuvaavasti ”Alien”) se merkitsee yhä pakkomielteisemmäksi kehittyvää ihastusta/rakastumista/takertumista Sofiaan, mikä ajaa hänet, kaiken muun puuttuessa, yhä häiritsevimpiin moraalisiin rajanylityksiin.

Komean musiikkivideon visuaalisella silmällä kuvatun elokuvan näyttämönä toimivat Euroopan suuret kaupungit: Ranskan Nizzan auringossa kylpevä huvila, bileluolaksi käännetty linna ja Hampurin kolean kliininen tanssikoulu. Etelä-Ranskan sankan mustat yöt ja päivien ylenpalttinen valo välittävät katsojalle kouriintuntuvasti putkinäköisen teinin barokkiset mielialanvaihtelut. Samalla upeat maisemat ajavatkin juuri vain sitä, tunteita herättävän näyttämörekvisiitan osaa: ne eivät avaa näköaloja mihinkään paikalliseen ja juurevaan, joka saattaisi tarjota vieraantuneelle teinille vaihtoehtoista polkuja tai näköaloja. Sydänpedon tapahtumat olisivat voineet sijoittua minne tahansa vauraaseen länsimaahan, mikä lienee koko jutun pointti.

Pääosan esittäjä Elsi Sloan laittaa itsensä rohkeasti täysillä likoon elokuvan säväyttävän antisankarin luomiseksi. Mitään puhtoista ja siloteltua ”vähemmistörepresentaatiota” ei Sydänpedosta siis kannata etsiä – mikä on ihan ok. Kuuluuhan ihmisyyteen pimeäkin puolensa, kuului vähemmistöön tai ei. Elinan hahmoa viedään jopa niin pitkälle, että elokuvaa uhkaisi jopa typistyminen pelkäksi yhden henkilöhahmon edesottamusten kauhisteluksi, ellei rohkea loppuratkaisu nostaisi sen tapahtumia yleisemmälle tasolle ja rohkaisisi meitä kaikkia miettimään rakkausviettimme nurjaa kääntöpuolta.                      

Viimeiseksi lienee syytä mainita jotain päähenkilön identiteetistä. Elokuvan Suomen ensi-illan jälkeisten yleisökysymysten yhteydessä eräs katsojista suitsutti elokuvaa muunsukupuolis/queer-representaatiosta, mihin elokuvan luova tiimi vastasi innokkailla nyökkäyksillä. Tehtäköön kuitenkin selväksi, että elokuva ei itse (ainakaan sikäli, kun huomasin) ota suoraa kantaa päähenkilön mahdolliseen sukupuoli-identiteettiin tai sen puutteeseen. Vaikka muunsukupuolisuus ja queer-aate lienevät siis lähellä elokuvan tekijöiden sydäntä (ja niistä tullaan varmasti kuulemaan sen markkinoinnin yhteydessä) voimallisen taiteen tavoin Sydänpeto puhuttelee, vaikkei katsoja jakaisikaan sen tekijöiden maailmankatsomusta tai spesifejä sukupuolisteoreettisia uskomuksia.

****

THE BLUE CAFTAN

Ohjaus: Maryam Touzani Vuosi: 2022 Maa: Marokko, Belgia, Ranska, Tanska

Mitä: Keski-ikäinen aviopari pitää vanhoja perinteitä noudattavaa ompelimoa Marokon Salén vanhassakaupungissa. Vailla pitkäjänteistä oppipoikaa ompelimon tulevaisuus näyttää olevan vaakalaudalla. Onhan itse työ verrattain matalapalkkaista ja kärsivällisyyttä vaativaa, mikä ei järin houkuttele nuorisoa. Ompelimon emäntä (Lubna Azabal) potee puolellaan heikkenevää terveyttään samalla, kun hänen tiukasti kaappiutunut miehensä (Saleh Bakri) etsii toisten miesten kosketusta paikallisista kylpylöistä. Kun kokelaaksi saapuva komea nuori mies (Ayoub Missioui) herättää monenlaisia tunteita puolin ja toisin, totunnaiset kuviot rikkoutuvat ja on aika kohdata todellisuus.

Arvio: Kärsivällisesti, kädestä pitäen opastettua koruommelta, värejä sädehtivää kangasta, jonka tekstuurin voi melkein tuntea, varoen punnittuja ja kuorittuja tangeriineja… Harkitun hidastempoinen elokuva on herkkua ”slow kulttuurin” ystäville ja avaa kurkistusikkunan Marokon perinteiseen, osittain katoamisen uhan alla olevaan kaupunkikulttuuriin. ”Eihän koneen ja käden jälkeä voi erottaa toisistaan”, kuten eräs asiakas tokaisee tinkiessään hinnoista – Marokossa, kuten kaikkialla, hinta ja tehokkuus on ajamassa henkilökohtaisen kädenjäljen ja huolennäön ohitse, ja jotain tärkeää on katoamassa maailmasta.

Kunnianosoituksen rinnalla vanhan maailman käsityöläiseetosta kohtaan punoutuu luontevasti tietty arvonanto vanhan maailman ihmissuhdemoraalille – sulkematta silmiä sen usein ankarien, joskus jopa selkeästi kohtuuttomien vaatimusten kerryttämältä inhimilliseltä hinnalta. Elokuvan aikana vaihe vaiheelta valmistuva upea sininen kaftaanimekko kasvaa metaforaksi koko vanhan avioparin suhteelle: ennen kuin uusi voi alkaa, on vanha saatettava kunnialla loppuun. Pääosan esittäjien herkät roolisuoritukset, jotka sosiaalisen miljöönsä mukaisesti viestivät vähintään yhtä paljon merkitsevän katseen tai silkan vaikenemisen kautta kuin suoraan julkilausutun, täydentävät kokonaisuuden. Kaiken kaikkiaan, yksi vahvimpia tänä vuonna näkemistäni yhdestätoista festivaalielokuvasta.

****

MARS ONE

Ohjaus: Gabriel Martins Vuosi: 2022 Maa: Brasilia

Mitä: Draamaelokuva afrobrasilialaisen työväenluokkaisen perheen haasteista ja unelmista. Perheen monilahjakas kuopus Deivinho (Cícero Lucas) haaveilee salaa pääsevänsä ensimmäiselle miehitetylle lennolle Marsiin perustamaan planeetalle siirtokuntaa. Vaikean työtilanteen kanssa sinnittelevä isä (Carlos Francisco) haaveilee pojalleen astetta maanläheisempää uraa ammattijalkapalloilijana. Toisaalla opiskelijaelämää viettävä tytär Eunice (Camilla Damião) hapuilee kohti itsenäisempää elämää ja huomaa samalla salailevansa tyttöystäväänsä vanhemmiltaan. Perheen äiti (Rejane Faria) kärsii pitkittyneestä eksistentiaalisesta shokista kohdattuaan lähikahvilassa satunnaisen, uhkaavasti käyttäytyvän miehen.

Perheen yksilötarinat vuoroin haarautuvat ja nivoutuvat yhteen hiljalleen kehittyen kohti yhteistä loppuratkaisua.

Arvio: Mars One on sydämellinen perhedraama, joka käsittelee lasten ja vanhempien unelmien kohtaamattomuutta. Taloudellisen niukkuuden puristamat ja eri aikakauden konservatiivisemman arvomaailman kasvattamat työväenluokkaiset vanhemmat eivät näe, etteivät heidän omat lapsensa ole kasvamassa aivan siihen elämänuraan, mistä he olivat heille haaveilleet. Toisaalta ongelmana on myös lasten oma velvollisuudentunto heidän vuokseen uurastaneita vanhempia kohtaan, mikä johtaa puhumattomuuteen ja välttelyyn aina (lähes) viimeiseen asti.

Perhedraaman taustalla vaikuttaa nyky-Brasilian taloudellispoliittinen myllerrys, mikä tuo pinnalle sen, miten yhteiskunnan epävakaus asettaa paineita etenkin niille, jotka ovat muutenkin jo ahtaalla. Jo elokuvan käynnistävät, kadulta kaikuvat Bolsonaron vaalivoittoa juhlivat huudahdukset voi nähdä ennakointina sille karkeampien realiteettien maailmalle, johon katsoja on astumassa.

Näyttävästi kuvatun elokuvan maailman äkkijyrkät realiteetit välittyvät tehokkaasti myös sen luokkaeroja painottavassa kuvakielestä. Siinä missä perheen kotielämää lämmittävät eloisat päävärit ja arkiset yksityiskohdat, rikkaiden alueille sijoittuvat kohtaukset hipovat jo elokuvan nimen ja mainosjulisteen vihjaamaa tieteiselokuvien koleaa kuvakieltä, selkäviivaisissa, eri valkoisen sävyisissä kylpevissä rakennusmaailmoissaan. Onhan Deivinhon haaveilema avaruusmatkailukin – kuten Mars One meille ehkä tämän kautta vihjaa – sekin pitkälti rikkaiden ihmisten (ja maiden) harraste ja jo siitäkin näkökulmasta itsessään monimutkainen eettinen kysymys. 

Toisaalta, kuten elokuvan sovinnollinen loppuratkaisu meitä muistuttaa, vaikka tiivis ja rakastava perheyhteisö voi aika ajoin rajoittaa ja ahdistaakin, samalla se on myös vankka maaperä, josta kurkotella korkeammalle, vaikkapa aina avaruuteen asti. Ja ehkä juuri silloin, kun elämän mahdollisuudet näyttävät rajusti hupenevan aivan silmien edessä, on tärkeää pitää kiinni unelmistaan.

Kuulostaako pehmoiselta? Onneksi Mars One onnistuu välttämään imelyyden yhteiskunnallisella otteellaan ja terävän oivaltavalla psykologisella silmällään… Kokonaisuuden sitoo kokoon erityisesti perheen vanhempien lämpimät mutta uskottavasti elämän koettelemat roolisuoritukset.

***½

Osa 2 löydät täältä.