Valmistuin opettajaksi vuonna 2014 ja olen opettanut siitä lähtien peruskoulussa ja toisella asteella. Kirjoitan tässä kokemuksistani seksuaalivähemmistön edustajana ja opettajana. Pohdin asioita yleisellä tasolla ja olen poistanut tai muuttanut yksilöivät tiedot esimerkeistä.
Ymmärsin olevani kiinnostunut oman sukupuoleni edustajista jo ala-asteella ja tiesin että se ei ollut ns. ”normaalia”. Tiesin olevani erilainen, en kuulunut joukkoon, en ymmärtänyt ”tyttöjen juttuja”, enkä sopeutunut porukoihin. Myöhemmin ystävystyin lähinnä poikien kanssa, jotka luulivat minun olevan heihin ihastunut. En ollut, en vain löytänyt tytöistä ystäviä. Murrosikä alkoi itselläni muita aiemmin ja kipuilin asian kanssa vuosia, en tuntenut kehoani omakseni ja minulla oli häiriintynyt kehonkuva ja syömishäiriö. En mielestäni sopinut tytön ja naisen muottiin mitenkään. Minua ahdisti, kun joku käytti minusta englantia puhuessaan pronominia she/her. En kokenut niiden sopivan minuun, ajattelin jopa, etten ansaitse feminiinisiä pronomineja, koska en ole ”oikeanlainen” tyttö.
Tämän ymmärtäminen on pitkällisen terapian tulos. Siinä hetkessä ymmärsin vain, että olen vääränlainen ja että en tykännyt siitä, että minut nähdään tyttönä tai naisena. Olisin halunnut poistattaa rintanikin ja kivuliaiden kuukautisten loppuminen oli suuri unelma. Vihasin nimeäni. Jos minulle olisi tarjottu mahdollisuus muuttaa nämä asiat 10–21-vuotiaana, olisin lähtenyt iloiten siihen taakseni katsomatta, seurauksista välittämättä.
Kerron omasta taustastani, koska olen kuullut transitiokertomuksissa yhä uudestaan ja uudestaan lapsuus- ja nuoruuskuvauksen, joka voisi olla omani. Olisinko itse transitioitunut, jos siihen olisi annettu mahdollisuus? Luultavasti. Hyvin monet muutkin sanovat samaa, murrosikä on harvalle tytölle muutenkaan helppoa aikaa. Irlantilainen sukupuoli-identiteettiasioihin erikoistunut psykoterapeutti käsittelee asiaa esimerkiksi tässä dokumentissa.
Kun menin töihin toiselle asteelle, tapasin ensimmäisen kerran transidentifioituvan nuoren. Hän tuli tapaamaan minua ennen kurssin alkua ja kertoi avoimesti prosessistaan ja esimerkiksi siitä, miten toivoi häntä puhuteltavan. Opiskelijahallintojärjestelmässä oleva nimi ei vastannut hänen omakseen kokemaa nimeä, mutta koska Suomen systeemi on niin syrjivä, hän ei saanut vaihtaa nimeään järjestelmään ennen juridisen sukupuolen vaihtoa täysi-ikäisenä. Keskustelu oli mielestäni avartava ja olin iloinen, että opiskelija luotti minuun ja halusi kertoa itsestään tämän tärkeän asian. Ajattelin, että toista vastaavaa tapausta tuskin tulee ihan heti vastaan. Olin väärässä.
Opettajaopinnoissa ei juurikaan ehditty käsitellä edes erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden kohtaamista, saati sukupuolivähemmistöjä. Sen sijaan opiskelijoiden omissa ryhmätöissä varsinkin transsukupuolisuus oli esillä. Nyt opettajaopiskelijat ottavat julkisuudessa vahvasti kantaa sukupuolen moninaisuuden opettamiseen ja haluavat tunnilla luetuttaa Setan ja Sukupuolen osaamiskeskuksen materiaaleja (edellä linkatussa artikkelissa mainitun Santeri-sadun voi ladata täältä). Opettajien suljetuissa Facebook-ryhmissä keskustellaan aiheesta usein kiivaastikin. Kymmeniä tykkäyksiä saavat usein kommentit kuten ”kasvattajina meidän on tuettava lasten ja nuorten identiteetin kehittymistä ja kasvamista omaksi itsekseen”. Mutta tarkoittaako tämä tosiaan omaksi itseksi kasvamista vai kasvamista joksikin toiseksi?
Ensimmäisen mainitsemani kohtaaminen ei jäänyt viimeiseksi edes sillä viikolla. Useampi nuori nainen tuli tunnin alussa sanomaan minulle, että opiskelijahallintojärjestelmässä lukee väärä nimi ja että heidän oikea nimensä on pojan nimi. Joskus he sanoivat rohkeasti koko luokan kuullen asian omalta paikaltaan. Aloin ymmärtää, että jotakin on tapahtunut nuorten keskuudessa. Yleensä nämä nuoret muistuttivat nuorta itseäni. He olivat akateemisesti hyvin lahjakkaita, mutta luonteeltaan ja/tai tyyliltään jollain tavalla erikoisia (tästä ilmiöstä voi kuunnella podcastin jakson täältä).
Hermoilin tunneilla siitä, että vahingossa sanon väärän nimen. Onneksi suomen kielessä ei tarvitse hermoilla vielä pronomineistakin. Toisaalta mietin, kiinnitänkö tähän nuoreen turhaan muiden huomion, jos kutsun selvästi tytön näköistä henkilöä pojan nimellä. Mutta se oli ehkä vain omia ennakkoluulojani, koska korviini ei kantautunut nimittelyä tai kiusaamista transidentiteetin vuoksi. Homottelua ja muuta homofobista nimittelyä ja kiusaamista sen sijaan kyllä.
Samoihin aikoihin, kun opiskelin opettajaksi, transhoitoihin hakeutuvien nuorten määrä alkoi kasvaa räjähdysmäisesti kaikissa länsimaissa. Samalla sukupuolijakauma muuttui: ennen suurin osa klinikoille hakeutuvista oli poikia ja nyt tytöt ovat yliedustettuina. Suomessa jopa 90 % transpolille hakeutuvista on tyttöjä. Pelkästään lisääntynyt tietoisuus ja suvaitsevaisuus ei selitä räjähdysmäistä kasvua eikä varsinkaan muuttunutta sukupuolijakaumaa.
Samaan aikaan sukupuolidysforian hoidossa on siirrytty useissa maissa käyttämään affirmatiivista mallia, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että lääkärien ja terapeuttien on kannustettava nuorta transitioitumaan, eikä muita vaihtoehtoja syvemmin edes pohdita. Tämä on mielestäni senkin takia ongelmallista, että useissa tutkimuksissa on huomattu useimpien lasten ja nuorten sukupuolidysforian helpottavan puberteetin loppuun mennessä. Suurin osa heistä vieläpä on aikuisina homo- tai biseksuaaleja. Mutta jos lesbotyttö transitioituu pojaksi, hänestä tulee pintapuolisesti hetero. Jotkut ovat pohtineet, että katoavatko lesbot pian kokonaan. Varsinkin tämä asia hämmentää ja surettaa minua suuresti. Jos nyky-yhteiskunta on niin suvaitsevainen seksuaalivähemmistöjä kohtaan, että voimme elää avoimesti, miksi lesbot haluavat transitioitua “heteroiksi”?
Koulussa, jossa olin töissä, otettiin käyttöön sääntö, että opiskelija sai muuttaa opiskelijahallintoon nimensä omalla ilmoituksellaan. Tämän jälkeen luokkahuoneessa tuli yhä useammin vastaan tilanteita, että nuori nainen oli järjestelmässä pojan nimellä. Heitä alkoi olla lähes joka luokalla vähintään yksi, joskus kaveriporukassa oli useampi. Monilla oli elämässään paljon ongelmia muutenkin, enkä voinut olla miettimättä, auttaako transitio heidän tilanteessaan, vai aiheuttaako se vain enemmän ongelmia.
Kerran ihmettelin, kun opiskelijan äiti otti minuun yhteyttä ja käytti lapsen vanhaa ”väärän sukupuolen” nimeä jatkuvasti. Mietin, voisiko olla niin, että vanhemmat eivät välttämättä edes tienneet, että heidän lapsensa nimi oli vaihdettu opiskelijahallintojärjestelmään. Siihen ei tarvittu vanhempien lupaa alaikäisilläkään.
Minulle ei ole ongelma kutsua oppilaitani heidän haluamallaan nimellä, enkä muutenkaan käytä luokassa fraaseja kuten “nyt pojat hiljaa”. En kuitenkaan hyväksy sitä, että minun opettajana pitäisi vahvistaa oppilaitteni transidentiteettiä. Nuoruuteen kuuluu identiteetin hakeminen ja kasvattajana tehtäväni on auttaa lasta läpikäymään tämä vaihe turvallisesti. Se ei tarkoita sitä, että lähden aikuisena mukaan nuoren identiteetin etsintään, varsinkaan nuoren omien vanhempien selän takana. Ymmärrän toki, että kaikilla ei ole tukevia ja ymmärtäviä vanhempia, mutta siinä tapauksessa perheen tulisi saada apua ja vanhempien tukea kasvatukseen, eikä muiden aikuisten tehtävä ole luoda alaikäisten ja aikuisten välille salaisuuksia, joita ei kerrota lapsen vanhemmille. Sellainen on vaarallista.
Jos kaikki ympärillä olevat aikuisetkin, nuoren kavereiden lisäksi, kehuvat ja kannustavat nuorta kohti transidentiteettiä, hänen saattaa olla todella vaikeaa luopua siitä, vaikka hän ei enää tuntisikaan sitä omakseen. Nuori saattaa lähteä transhoitoihin, sillä se tuntuu sillä hetkellä helpommalta vaihtoehdolta. Nuorilla ei ole muutenkaan aivojen kehittymättömyyden vuoksi edes kapasiteettia täysin ymmärtää pitkän ajan seurauksia ja he ovat alttiita vaikutteille. Juuri siksi nuoret eivät esimerkiksi saa ottaa tatuointia, juoda alkoholia tai äänestää. Transhoitojen tehosta ja turvallisuudesta ei sitä paitsi ole juurikaan näyttöä. Myöskään sosiaalisesta transitiosta, eli nimen ja juridisen sukupuolimerkinnän vaihtamisen pitkän aikavälin hyödyistä ei ole vahvaa näyttöä. Puhumattakaan tyttöjen rintojen sitomisesta, jolla on osoitettu olevan terveydellisiä haittoja. Itsekin seksuaalivähemmistöön kuuluvana minua myös huolettaa se, että varsinkin seksuaalivähemmistöihin kuuluvat nuoret transitioituvat joukolla ja mahdollisesti jatkavat hoitoihin, joilla voi olla elinikäisiä vakavia seurauksia, kuten steriliteetti. Ja hormonihoitoja on jatkettava koko loppuelämä.
Mielestäni opettajien ja muiden aikuisten kuuluisi tukea lapsia ja nuoria hyväksymään itsensä sellaisina kuin he ovat. Emmekö voisi opettaa nuorille, että he ovat juuri omana itsenään ja omassa kehossaan oikeanlaisia ja voivat olla sukupuolestaan huolimatta juuri sellaisia kuin haluavat? Biologia ja fyysisen maailman realiteetit ovat kuitenkin loppupeleissä muuttumattomia. Minunkin on täytynyt oppia elämään kehon kanssa, jota en koskaan ole tuntenut omakseni. Olisin ehkä ollut vielä rikkinäisempi, jos elämäni tärkeät ihmiset olisivat sanoneet, että ei, et tosiaankaan ole oikeanlainen tyttö, ehkä et ole tyttö ollenkaan.
Affirmatiivinen hoitomalli ei tarkoita tuota, mitä kirjoitit: ”…tarkoittaa käytännössä sitä, että lääkärien ja terapeuttien on kannustettava nuorta transitioitumaan, eikä muita vaihtoehtoja syvemmin edes pohdita.” Affirmatiivinen hoito määritellään hyvin tarkasti esimerkiksi WPATH:n hyvän hoidon suosituksissa: https://www.wpath.org/media/cms/Documents/SOC%20v7/SOC%20V7_Finnish.pdf – kannattaa lukea erityisesti sivut 13-19. Myös Suomen Psykologiliiton opas ”Seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden opas” kertoo seikkaperäisesti, miten sukupuoltaan ja identiteettiään pohtivan asiakkaan kanssa toimitaan niin, että asiakas itse löytää itselleen sopivimman ratkaisun ja hyväksyy itsensä. Alaikäisten kohdalla kaikki kehityspolut on pidettävä avoimena. Keskeistä on, että transsukupuolisuutta ei pidetä ei-toivottavana, vaan yhtenä mahdollisena muiden joukossa.
Nuorten tukeminen oman itsensä hyväksymisessä sisältää sekä trans- että cissukupuolisuuden hyväksymisen, ei vain toista.
Koko WPATHin malli perustuu sukupuolistereotypioihin, kuten koko ”sukupuolen moninaisuus”. Lyhyesti
”Affirmative care is defined as an approach to health care delivery in which organizations, programs, and providers recognize, validate, and support the identity stated or expressed by the individuals served”
Eli validoidaan, tuetaan ja siis näin ollen vahvistetaan ilmoitettua eli vaikka kuviteltua ja ilmaistua eli sukupuoliroolia vastaavaa identiteettiä. Suomeksi: kun tyttö haluaa tehdä poikamaiseksi kokemiaan asioita, on poikatyttö, ei ilmaise sukupuolelleen ”tyypillisesti” omaa sukupuoltaan ja alkaa kuvittelemaan jostain syystä olevansa poika (tai ilmoittaa haluavansa olla poika), häntä pitää vahvistaa tähän.
Kun et ole ”kulttuurillisesti itseäsi tyttönä ilmaiseva”, olet syntynyt väärään kehoon. Validoidaan ja kannustetaan eli suomeksi vahvistetaan lapselle harhaa siitä, että hän onkin oikeasti jotain, mitä ei fyysisesti ole.
Mainitsemillasi sivuilla (wpath) puhutaan juuri tuosta mistä kirjoituksessa on mainittu, useaan kertaan. Ainoa mitä yritetään sanoa todellisista sukupuolista on ”Mielenterveysalan ammattilaisten ei pitäisi tyrkyttää binääristä sukupuolikäsitystä.” Tämä tarkoittaa ettei saa sanoa että olet tyttö tai poika, ei puhua fyysisestä todellisuudesta eikä sen tosiasiallisista vaikutuksista tai vahvistaa sitä, että Sinä olet todella, ihmisenä, kehona, olemassasi, sukupuolta tyttö tai poika. Eikä se ole riippuvaista ilmaisustasi tai ulkoisista esityksistä tai valinnoista, se on kehosi.
Se mitä pitäisi tehdä on sanoa, että olet juuri sellainen kuin olet ja syntynyt oikeaan kehoon. Olet hyvä tyttö (tai poika) juuri tuollaisena. Kriittisiä keskusteluja pitäisi käydä jonkun muun kuin esim. ”ally-vanhemman” kanssa, joka ei kykene puolueettomuuteen. Eikä yhdenkään mitään ”affirmatiivista mallia” toteuttavan aikuisen kanssa. Tietenkään ei tarvitse tai saa olla aggressiivinen, tyrmätä kaikkea (joku syyhän siihen oman sukupuolen vääräksi kokemiseen on) tai pitää ”huonona” vaihtoehtoja on aika paljon enemmänkin. Ei sitä tarvitse tukea, eikä ”tyrmätä”. Mutta aikuisen tehtävä on asettaa rajat, puhua totta ja pysyä kiinni totuudessa sekä realismissa. Etenkin silloin kun lapsen todellisuuden taju heittää.
Todellisuuden taju pitää olla, on trans tai ei. Pitää ymmärtää että tulee aina olemaan biologisesti omaa sukupuoltaan ja hoidot vaikuttavat tähän todelliseen kehoon, ja muut mielenterveysongelmat pitää hoitaa pois ensin. Niihin leikkaukset tai hormonit eivät auta, päin vastoin kun kehon ominainen hormonitoiminta loppuu ja leikkaukset eivät tuokaan ikuista taivasta (euforian jälkeen) on hyvin kohonnut riski sairastua masennukseen ja pettymys on pysyvä. Sitä, mikä on leikattu pois, ei saa takaisin.
Tätä pohdintaa tuskin voi tehdä ally-vanhempien kanssa, jotka eivät tunnu ymmärtävän että he todellakin vaikuttavat lapseen eivätkä suostu myöntämään virheitään tai huijatuksi tulemistaan. Heillä vaikuttaa myös usein olevan itsellä tarve olla erikoisvanhempi ja he tuntuvat saavan enemmän siitä itse kuin lapsi joka lopulta jää vain sateenkaarivanhemman iloisen lipun liehutuksen jalkoihin. Nykyään lapsi myös saa erityishuomiota, kehuja, tiiviin jopa lahkon tai jengin omaisen yhteisön ja suitsutusta Ylen Summerista erikoisjuttuihin. Behavioristisesti tämä on lapsen kasvatusta palkitsemalla. Kun tämän päälle vetää julkiset julistuksen – pahimmillaan vielä vanhemmilta – on kynnys sanoa ”en halua tätä enää” todella iso.
Affirmatiivisessa mallissa – nimensä mukaan affirmoida = vahvistaa (Affirmaatio tarkoittaa ajatusten toistamista, ja todeksi luomista. Se perustuu toistamiseen ja varmistamiseen. Affirmaatiot ovat ikään kuin vakuuttamista) – ei keskustella siitä, mistä dysforia tai kehoinho tai sukupuolen vieraus voi johtua ettei ”tyrkytetä binääriä”. Päin vastoin. Validoidaan. Tunnustetaan. Vahvistetaan.
Tytöillä voi olla monta tapaa olla tyttö, poikatyttöjä on aina ollut. Sinkkonen sanoo jutussa Tytöstä nainen, pojasta mies https://www.duodecimlehti.fi/duo70147 hyvin
”Stereotypioista vapautuminen antaa varmasti sekä kehittyvälle tytölle että pojalle enemmän väljyyttä oman identiteetin etsimisessä. Pahitteeksi ei ole myöskään hyväksyä se, että mieheys ja naiseus eivät sulje toisiaan pois, vaan toisen sukupuolen ominaisuudet tuovat uusia vivahteita persoonallisuuteen. Mitkään yritykset sukupuolten erojen tasoittamiseksi eivät kuitenkaan vapauta lasta eräästä hänen kaikkein vaativimmista kehitystehtävistään. Jokainen tyttö ja poika joutuu yhdistämään ruumiin ja mielen, integroimaan ruumiinkuvan psyykeen.”
Tätä mielen ja ruumiinkuvan integroimista ei voi tehdä kun aikuiset ympärillä eivät sitä tue terveesti vaan alkavat syöttää ajatusta että mielesi ja ruumiisi ovat toisistaan irrallaan. Mikäli ruumiin kuva on väärä, sitä ei terveesti voi intergroida mieleen, tämä aate vahingoittaa lasten ja nuorten terveen sukupuoli-identiteetin kehitystä.
Stereotypioista hän sanoo seuraavaa: ”Adrenogenitaalinen syndrooma on osoitus siitä, että näin ei välttämättä tapahdu. Syndroomaa sairastavat tytöt altistuvat sikiökaudella ja syntymän jälkeenkin suurille androgeenimäärille. He ovat lapsina poikatyttöjä, jotka valitsevat leikkitoverinsa mieluummin poikien kuin tyttöjen joukosta. Hoivaleikit kiinnostavat heitä selvästi vähemmän kuin terveitä samanikäisiä tyttöjä. Silti myöhempi kehitys johtaa tavallisesti heteroseksuaalisuuteen (Friedman ja Downey 1993).” Poikatyttöjä on aina ollut, he eivät ole trans. Joskus epätyypillinen sukupuolen ilmaisu on myös merkki esim. homoseksuaalisuudesta ja tytöillä myös autismin piirteet saattavat olla syynä, näitä asioita yhdistellessä huomaa, että on aina ollut ”erilaisia” tyttöjä ja poikia, he eivät todellakaan ole olleet trans.
On hyvä, se että tytöt ja pojat saavat olla monenlaisia ja se on luonnollista, juuri oikeassa kehossa. Sitä pitää vaalia. Ja myös kannustaa.
Ylen jossain tv-haastattelussa (jälleen joku ”sukupuolisanaston ja ideologian opetus”-ohjelma) joku sukupuoliuskovaisten lastenpsykiatri väläytti ”lapsetkin hyväksyvät muunsukupuolisuuden kun aikuinen sanoo, että on tyttöjä ja poikia ja sitten jotain siltä väliltä”. Käsittämätöntä.
Tottakai, lapset uskovat mitä aikuiset sanovat. Lapset myös uskovat mörköihin, leikkivät olevansa esim. kissoja ja ties mitä, ja siksi, tällaisen opettaminen on tavattoman vahingollista! Lasten hyväksikäyttö pohjautuu sille, että lapset uskovat mitä aikuiset sanovat ja luottavat näihin! Miten heikko ammattitaito lasten kanssa työskentelevillä täytyy olla, ettei ymmärrä tätä?
Lasten todellisuuden taju sekä terve identiteetti voi kehittyä vain todellisuuden tajuisten aikuisten kanssa. Lapsien on tärkeää ymmärtää, että he todella voivat luottaa silmiensä havaintoihin. Sen opettaminen, että lapsi ei kykenisi havaitsemaan sukupuolta, vaan se on joku epämääräinen, abstrakti tunne, identiteetti joka on vieläpä muusta identiteetistä irrallaan, on lapsille vahingollista. Se, että aletaan validoimaan lasta tämän kuvitellessa olevansa kehostaan irrallaan oleva käsite on käsittämättömän vastuutonta.
WPATHin sivut sanoo mm. ”Sukupuolidysforiaa kokevien lasten, nuorten ja heidän perheidensä asioiden ajaminen ja
tiedottaminen heidän yhteisöissään (esimerkiksi päiväkodeissa, kouluissa, leireillä ja
muissa organisaatioissa).”
”…Näytön perusteella tämä on erityisen tärkeää: lapset ja nuoret, jotka eivät täytä sosiaalisesti säädettyjä sukupuolinormeja, saattavat kokea häirintää koulussa.”
Eli kuten viimeisestä huomaat, he sanovat sen suoraan SUKUPUOLINORMEJA. Lapsia pitäisi ajaa transitioitumaan ja luulemaan että he ovat jotain muuta kuin keho on, koska he eivät täytä ”sosiaalisesti säädettyjä sukupuolinormeja”.
Edellisessä kohdassa he tukevat puberteettiblokkereita joita moni on väittänyt peruutettavaksi: jos lapsi aloittaa blokkerit 11-vuotiaana ja on 18-vuotiaana 11-vuotiaan kehitystasolla keholtaan, kuinka hän on voinut mielestäsi tutkia aidosti itseään, omaa sukupuolen kehitystään ja seksuaalisuuttaan sekä päästä sopuun näiden kanssa – ja miten ajattelit peruuttaa sen 7 vuotta elämästä kun se kerran on peruttavissa? Aikakoneella?
Sinkkonen ”Tytön arvostaminen tyttönä ja pojan poikana ei tarvitse merkitä vanhoihin roolistereotypioihin juuttumista, vaan se on merkittävä tuki koko lapsen itsetunnon kehitykselle.”
Toisessa jutussa hän jatkaa ”Vanhempien tulisi siis tukea lapsen kasvua omassa sukupuolessaan, mutta samalla heidän olisi välitettävä käsityksensä siitä, että poikana olemiseen voi ja saa kuulua herkkyyttä ja että tyttö saa olla vahva ja määrätietoinen.” https://www.duodecimlehti.fi/duo96468
Sinkkonen siis tarjoaa aitoa hyväksyntää ja kiinnityskohdan omaan kehoon ja todellisuuteen. Affirmatiivinen hoito on transidentiteetin vahvistamista ja lapsen harhaan johtamista, eroon omasta kehostaan. Wpath kehityksen estävää lääkitystä jos et esitä ”sukupuolisia normeja”. Mikä kuulostaa terveimmältä?
Lasta voidaan ohjailla täysin. Siksi meillä on mm täysi-ikäisyyden raja sekä suojaikäraja. 12-vuotias ei vielä erota täysin mikä on totta internetissä ja televisiossa.
MLL ”Lapsen ajattelu kohdistuu enimmäkseen konkreettisiin asioihin.” https://www.mll.fi/vanhemmille/lapsen-kasvu-ja-kehitys/9-12-v/9-12-vuotiaan-alyllinen-kehitys/
”Lapsi ymmärtää jo melko hyvin, mikä on totta ja mikä mielikuvitusta, mikä on mahdollista, mikä ei. Toisaalta erilaiset fantasiat voivat leimata ajattelua. Median viestien ymmärtämiseen ja tulkitsemiseen lapsi tarvitsee aikuisen apua. On vaikea tietää, mikä esimerkiksi televisiossa tai internetissä on oikeasti totta, mikä ei.”
Wpath tukee tämän ikäisten puberteettiblokkereitakin. Tietysti, kun sen jäsenet ovat lääketeollisuuteen sitoutuneita ja isoimmat rahoittajat etenkin. Mutta huomaa, mitä vastuullisuuden taso on (sitä ei ole) ja paljonko tällaista tyrkyttävät ihmiset ymmärtää tai haluaa ymmärtää lasten kehityksestä.
Koko ”sukupuolen moninaisuus” on queer-ideologista ”performanssiteoriaa”, ja sukupuolen kuvittelu kehosta irrallaan olevaksi on abstraktia ja mielikuvitusta. Keho sen sijaan, todellinen sukupuoli, on todellinen. Jopa nämä intersukupuolisuuden muodot ovat selkeästi sukupuolittuneita. Ja silti meillä uskotaan queer-löpinään pohjautuvaa hapatusta, mistä on tiede kaukana.
Onkin varsin omituista kuvitella, että sukupuolielimet eivät olisi määrittävä tekijä missään: silmät näkevät, korvat kuulevat mutta lisääntymiselimistö ei ole ikään kuin totta. Kaikki muu kehittyy kehossa ihan samoin, geeniviestit, proteeinit ja solujen erilaistumiset ja apoptoosi, ulokkeiden kehitys ja elimien toiminta – tai kehityshäiriöt niissä – mutta sukupuolielimet ovatkin rinnakkaistodellisuutta.
Tai on totta, muttei sillee että se vaikuttaisi mihinkään. Tai ei sillee, että siitä voisi nähdä sukupuolen. Tai on sillee, että ne voi ikään kuin aikuisena vaikka leikata pois ja sitten muuttua joksikin ihan muuksi! Sukupuoli on identiteetti, mutta puberteetti on sukupuolista ja totta tavallaan vaikka se ei olekaan kun ei sukupuoli ole kehollinen juttu. Ja vaikka yhdenkään ihmisen housuihin ei tarvitse kurkistella kuten jotkut väittää, vaan sukupuolen näkee jo muistakin kehon piirteistä, ei sitä näekään! Ja että se sit on ihan performanssi, mihin ei keho vaikuta, mut vaikuttaa sillee, et tarvii blokkerit, tai sillee et sitä pitää lääkitä, muttei sillee ettei synteettiset hormonit ja kirurgia ois ihan luonnollista, ja et on mut ei mut on… Ja et se ei ainakaan ole jos et täytä ”sukupuolisia normeja” ni se sit kumoaa sen koko kehon. Tajuutsä? Ei moni muukaan.
Kun nuori 15-18 vuotiaana (https://www.mll.fi/vanhemmille/lapsen-kasvu-ja-kehitys/15-18-v/)
”totuttelee muuttuneeseen olemukseensa ja etsii omaa identiteettiään.” miten tätä auttaa vanhemmat (tai yhdistykset, seurat ym. kerhot) jotka ovat kertoneet ettei hän ole mitä on, että hän on syntynyt väärään kehoon, ilmaisee itseään sukupuolelleen väärin ja häntä on validoitu ja vahvistettu olemaan jotain mitä hän ei ole? Suosittelen lukemaan myös vaikka MLL kohdan aivojen kehityksestä. Kasvatustieteet eivät myöskään tue tätä ”affirmatiivisuutta”, lapsen kun voi behavioristisesti kouluttaa. Mitä tällä hetkellä tämä vahvistusterapia erikoispalkintoineen tekee. (Lukekaa kaikki nämä tiedot ennen kuin ne haudataan jonkun ”sukupuolenosaamis”-propagandakeskuksen neuvojen johdosta.)
Sukupuolen osaamiskeskus on kopioinut tietonsa APA:lta (hoh).
”Transihmisillä on erilainen sukupuoli-identiteetti tai tapa ilmaista sukupuoltaan kuin heiltä syntymässä määritetyn sukupuolensa perusteella odotetaan.” Selitäpä mitä tämä tarkoittaa? Mitä sinä odotit lapsesi ilmaisevan? Kuinka tyttö lapsi ilmaisee ”odotettua” sukupuolta ja mikä raja siinä on että hän onkin poika? Mikä on ”erilainen sukupuoli-identiteetti”? Kuinka erilainen, suhteessa mihin, miten se koetaan?
Tämän mukaan myös ulkopuolisuus, yksinäisyys ja hankalat kuukautiset ovat merkki transiudesta: olisiko jotain mikä ei ole? Suosituin tyttömäinen tyttö jonka kuukautiset alkaa tasan 12-vuotiaana ovat heti helpot, kivuttomat säännölliset ja hän on niiden kanssa sinut ensihetkestä lähtien? Ja mikä sukupuoli-identiteetti irrallaan muusta identiteetistä mikä kehittyy vieläkin? Kuinka sukupuolta ilmaistaan – ilman stereotypioita?
Transsukupuolisuus on sukupuoli-identiteetin kehityshäiriö tai kehonkuvan häiriö, dysforia, ei sukupuoli sinänsä.
(Nykyisin tosin tuntuu että monille se on enemmänkin jonkun sortin fetissi tai fantasia tai pako todellisuudesta).
Sinänsähän sen ei tarvitse olla ei-toivottava asia enempää kuin toivottukaan, se on jos on, mutta sukupuoli on fakta, sitä ei tarvitse ilmaista, todeta, hoitaa, muokata eikä sen tarvitse vastata odotuksia. Se vain on. Jokainen tarvitsee identiteetilleen ja itselleen vahvistusta, mutta siitä ei voi lähteä, että ensisijaisesti identiteetti on itsestä ja todellisuudesta irrallaan.
*
PS.
Wpath:ia on syytetty rahasidonnaisuudesta, sillä sitä heillä on. Ylipäätään rahoittajana mm. Pritzker joka on Chicagon vaikutusvaltaisempien suvun vesa, James, nykyään Jennifer. Hänen omaisuutensa on noin 2 miljardia ja hänellä on mm. Tawani säätiö, joka rahoittaa näitä ”puolueettomia” tutkimuksia, lääketiedettä ja heillä on mm. käytännössä oma lääketieteellinen pohjois-amerikassa. Tawani säätiö rahoittaa transideologisia tutkimuksia, ja hän rahoittaa myös Wpathia.
Ihmisillä ideologian takana on myös yhteyksiä YK:hon sekä Washingtoniin, eli jos ihmettelette kuinka WHO, UN ja poliitikot sekä yliopistot ovat tähän huuhaaseen menneet, se johtuu siitä, että sen takana on valkoisia miljonäärimiehiä joilla on sekä rahaa että valtaa. Paljon. Eivät he tyhmiä ole, mutta omat motiivinsa heillä on ja se ei ole terveys, luonnollisuus ja lasten hyvinvointi.
Asioita ei pidä demonisoida, muttei myöskään olla tyhmän sokea ja kuvitella tällaisten ilmiöiden leviävän hyväntahtoisesti somessa ja täysin epäloogisten aatteiden hyvyyteen tai loogisen päättelyketjun puuttuvan teorioista vain siksi, että se unohtui. Ihmisten pitäisi lukea enemmän.
Eihän tällaista 10 vuodessa maailman valloittanutta ihme-ideologiaa voisi muuten levittää näin valtaisasti. Jenkkiyliopistoista tänne kritiikittömästi kopioitu aate ja ideologia taas kertoo vain Suomen yliopistojen heikosta tasosta ja kyvyttömyydestä sekä ajatella kriittisesti että keskustella kriittisesti. Mikä tähän on syynä, en tiedä.
Kaikille joita kiinnostaa raha transideologian takana kannattaa lukea Jennifer Bileksin 11th hour-blogia https://www.the11thhourblog.com/
Wpahtista löytyy myös kritiikkiä guuglesta, mutta sitä haudataan koko ajan aika voimalla.
https://4thwavenow.com/2018/02/25/wpath-the-advocate-aim-to-suppress-new-research-on-adolescent-gender-dysphoria/
Suurkiitos tästä. Tietoa genderideologian taustoista ja motiiveista todella tarvitaan yleisempään jakoon ja ihmisten pohdittavaksi.
Jokainen vastuunsa tunteva voi olla panoksellaan edistää monipuolista ajatustenvaihtoa ja vastustaa sellaista kehityksen (ja muiden ylevien asioiden) nimellä kulkevaa arvojen ja ihmiskuvan muokkausta, mikä kaventaa moniulotteisempaa itsemäärittelyä ja painostaa lapsia/nuoria tarpeettoman varhain seksualisoivaan minäkäsitykseen.
Hienotunteisuus pitäisi nostaa takaisin keskiöön ylipäänsä kun ihmisiä halutaan luokitella ja määritellä joksikin.
Eikö kyse kuuluisi olla vapaaehtoisista, tunnepitoisista suhteista eikä automaattioikeudesta toisen seuraan ja kehoon, kuten cotton ceiling-ajatus vihjaa? Miten kukaan voi vakavissaan vaatia tälläistä ”oikeutta”?