Vieraskynä: Paisunut ja paisutettu Pride – laitavasemmistolaistunut kansanjuhla – ja sen hinta (osa 1)

Pitkässä, kesän 2026 aikana kirjoitetussa vieraskynätekstissään nimimerkki Vergiliuksen arkku tarkastelee kriittisesti suomalaisten pride-tapahtumien ja niitä järjestävien LGBT+-aktivistitoimijoiden nykytilaa. Teksti laajenee edetessään yksittäistapausten perkauksesta kansainvälisten kehityskaarien ja niiden juurisyiden valottamiseen.

Vergiliuksen arkku esittelee itsensä lyhykäisesti “pääkaupunkiseudulla asuvaksi keski-ikäiseksi homomieheksi“. Hän on aiemmin kirjoittanut LHB-liiton blogiin esimerkiksi arvosteluja elokuvista ja tv-sarjoista. Lista Vergiliuksen netissä julkaistuista muista teksteistä löytyy hänen omalta blogisivultaan.

Näin perusteelliseen analyysiin kannattaa varata useampi lukusessio! Kiitokset nimimerkki Ikäneidolle avusta tekstin työstämisessä. Kokonaisuuden toinen osa julkaistaan marraskuun alussa.

---

Osa 1:

• Johdanto
• Pride herää voimansa tuntoon Suomessa
• Linna ja linnanpiha -väittelytaktiikka – Tai: miksi niin moni ei vieläkään huomaa pride-liikkeen läpikäymää muodonmuutosta?
• Mitkä ihmeen autigenderit ja neurogenderit? Plus-merkkiin kiteytyvä päättymätön vallankumous
• Ennen plussaa: Aktivismin suuri käänne

Osa 2 (julkaistaan marraskuun alussa)

• Pride-paisutus 1: Queerit, Queer-teoria ja pinkkipestyt pelastajaheterot
• Pride-paisutus 2: Perustaansa myöten mullistunut trans-asia – Sukupuolen itsemäärittely ja ”portinvartioinnin” vastustus
• Alaikäisten lääketieteelliset transhoidot
• Loppukevennys: 5 ehdotusta priden eheytykseksi

Johdanto

Joka vuosi tapahtuu jotain, joka havahduttaa jälleen viime vuosikymmenten suureen asennemuutokseen pridea kohtaan. Tuosta jokakesäisestä vähemmistötapahtumasta, joka herätti tuulipukukansassa muinoin lähinnä lievää uteliaisuutta, kummeksuntaa tai paheksuntaa – ja josta
saattoi pysyä enimmäkseen autuaan tietämättömänä susirajan tuolla puolen – on tullut todellinen koko kansan tapahtuma. Tarkemmin voisi sanoa, että siitä on tehty koko kansan tapahtuma.

Suuren asennemuutoksen voisi ajatella heijastavan myös suurta, positiivista asennemuutosta seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Ja sitä se toki osittain heijastaakin. Mutta koska myös tapahtuman luonne, fokus ja laajuus ovat dramaattisesti muuttuneet viimeisten päälle kymmenen vuoden aikana, on vähintään epäselvää, minkä merkki se lopulta on.

Samasta syystä on vähintäänkin kyseenalaista ovatko nykyään ympäri Suomea järjestettävät pride tapahtumat (ja niitä järjestävien LGBT+-järjestöjen laajempi vaikuttamistyö) enää hyväksi seksuaalivähemmistöille itselleen; ihmisryhmälle, jonka pitäisi kuitenkin olla heidän toimintansa keskiössä.

Viimekertaisessa LHB-liitolle kirjoittamassani mielipidetekstissä kävin läpi joitain aikaisempia merkkejä suuresta asennemuutoksesta: kaiken maailman tv-tietovisajuontajien pride-sesonkitoivotuksia parhaaseen katseluaikaan, Tom of Finlandin näkyvää tuotteistamista Suomen merkittävimpien tavaramerkkien toimesta… Tänä vuonna havahduin muutokseen pride-liputukseen liittyvän uutisoinnin tiimoilta: someskrollailuni lomasta sain tietää, että nyt myös pienet taajamat kuten Loviisa ja Hankokin kuuluttavat ylpeästi liputtavansa pride-kuukauden ajan. Kuvien perusteella Hanko juhlii kuukautta peräti kiistanalaisella progressiivisella pride-lipulla.

Se, että me olemme nyt Suomessakin hiljaa lipuneet puhumaan pride-viikon sijasta kokonaisesta pride-kuukaudesta, on itsessään paljonpuhuva käänne. Milloinkohan koittaa pride-vuodenajan vuoro?

Omassa teini-iässäni eräässä nimeltä mainitsemattomassa keskisuuressa työväenluokkaisessa kaupungissa minkäänlaisten pride-tapahtumien odottaminen, edes yksittäisenä kesäisenä juhlapäivänä, olisi ollut osoitus pelkästä harhaisuudesta. Ja niinä aikoina jokin positiivinen ja huomioonottava viesti omalta lähiympäristöltä olisi todella auttanut nuorta, jolla oli vaikeuksia hyväksyä omaa homoseksuaalisuuttaan, positiivisen minäkuvan rakentamisesta puhumattakaan.

Kaiken järjen mukaan pikkukaupunkien pride-kuukausien tulisi siten ainoastaan ilahduttaa itseni kaltaista keski-ikäistä homoa. Vihdoinkin taajamienkin seksuaalivähemmistöön kasvavat nuoret saavat tarvitsemaansa tukea ja huomiota myös lähiympäristöltään?

Asia ei ole kuitenkaan aivan niin yksinkertainen. On ensinnäkin todettava, ettei edes yksioikoisesti positiivinen signaalikaan kasva vaikutusvoimaltaan loputtomasti silkan toiston, kantavuuden ja näkyvyyden jatkuvasti lisääntyessä. Jossakin vaiheessa loputon volyymin nostaminen kaakkoon kääntyy itseään vastaan.

Koska kohdeyleisö on valtava ja moninainen (eli koko suomalainen yhteiskunta) on hyvä pyrkiä loputtomasti kasvavan profiilin sijasta tasapainoon. Onhan tietty osa väestöstä temperamentiltaan omapäisiä, ja mikä tahansa viestintä, mikä haiskahtaa tuputukselta, alkaa jossain vaiheessa herättää heissä taipumattoman ja väsymättömän vastarannankiiskin. Ja näin tapahtuu, vaikka he olisivat muissa tilanteissa olleet viestille periaatteessa myötämielisiä.

Toisten asenteet pridea kohtaan saattavat sen sijaan olla jo ennestään nihkeät tai kaksijakoiset – ja taustasyinä voi olla moni muukin asia kuin se, että vuosien varrella jotain olisi jäänyt hampaankoloon homoja ja lesboja vastaan. Voi myös hyvin olla, että vaikkapa jokin persoonallisuuden tai temperamentin osatekijä kalskahtaa priden kanssa johtuen ihan tapahtuman kokonaisluonteesta.

Esimerkiksi joillekin seksuaalisuus on hyvin yksityinen ja tietyllä tahdikkuudella käsiteltävä asia – ja huomautan, ettei tämä asenne seksuaaliasioita kohtaan ole itsessään sen huonompi kuin valtavirtamedian syleilemä, maksimaaliseen avoimuuteen ja äänekkyyteen pyrkivä seksipositiivisuus. Se on ainoastaan erilainen. Näiden ihmisten näkökulmasta pride-kulkueille ominainen tapa esitellä paitsi paljasta pintaa, myös erinäisiä kenties paremmin makuuhuoneisiin sopivia fetissiasusteita ja seksivälineitä, rikkoo tieten tahtoen tavallisia julkisen tilan käytössääntöjä ja karkeuttaa jo entisestään matalamieliseksi äitynyttä länsimaista seksuaalikulttuuriamme.

Mikäli muissa tapahtumissa kuljettaisiin keskellä Mannerheimintietä perse paljaina tai nahkanaamioituina ihmiskoiravaljakkoina, odotuksena tuskin olisi, että ainut salonkikelpoinen reaktio olisi suitsuttava rohkeuspuhe tai kohtelias vaikeneminen. Ei ihme, jos joillekin seksuaalisesti häveliäämmille tällainen asetelma vaikuttaa vähemmistöstatuksen turvin itselle keplotellulta erityiskohtelulta.

Huono asetelma, kun ottaa huomioon minkä määrän työtä homoaktivistit ovat vuosien mittaan tehneet selättääkseen konservatiivien esittämät syytökset siitä, että homot vaatisivat ”erityisoikeuksia”.

Toisilla, vaikka he eivät häveliäitä olisikaan, saattaa jokin muu itse priden tapahtumaluonteessa hiertää vastaan jollain persoonan syvätasolla: jokin riitasointuisessa sekoituksessa karkkiväreillä läträämistä, pakonomaista hyväntuulisuutta, pidäkkeetöntä kaupallisuutta, itsetarkoituksellista ekshibitionismia ja poliittista maanittelua saattaa tuntua vieroksuttavalta ja epäsopivalta. Nykyisin tujuun cocktailiin voi laskea mukaan vieläpä modernille LGBT+-aktivismille tunnusomaisen holhoavan terapiapuheen kaiken maailman voimaantumisineen ja turvallisine tiloineen.

Hoivapuhehan jos mikä sekoittuu kuin öljy veteen minkäänlaisten seksuaalisten sävyjen kanssa, joten ainakin omasta mielestäni vastareaktiossa ei ole mitään yllättävää.

Vaikka itse arvostan pridea historiallisena ihmisoikeusliikkeenä ja sitä karkkiväristä alkuperäistä pride-lippuakin viestivoimaisena symbolina ihmisluonnon (ja siten myös seksuaalisuuden) moninaisuudelle, kuulun samalla itsekin jossain määrin edellä kuvattuihin ryhmiin. Vaikka olen nähnyt joissakin pride-tapahtumissa paljon arvostettavaa, olen samalla aina tuntenut jonkinasteista kuulumattomuutta niihin ja tapahtumien yleiseen henkeen.

Minun on siis helppo kuvitella, etteivät samansuuntaisella taustalla tai persoonallisuuspiirteillä varustetut perusheterot kääntyisi ainakaan pridelle myötämielisemmiksi alati lisääntyvän liputuksen, osallistavan juhlistamisen tai toivottelun myötä, pikemminkin päinvastoin.

Pride herää voimansa tuntoon Suomessa

Ja sitten ovat ne politiikkaa vähänkin seuraavat (ja ehkä astetta vähemmän vasemmistolaiset), jotka eivät ole mukisematta nielleet taajamaliputuksen perusteena käytettyä veruketta pride-lipusta jonkinlaisena yksioikoisena symbolina tasa-arvolle ja yhdenvertaisuudelle. Sillä he ovat ehkä huomanneet, että vaikka monet tosiaan mitä ilmeisemmin yhdistävät pride-lipun edellä mainittuihin käsitteisiin, jotenkin kummasti kyseessä on kuitenkin tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta sellaisena, miten nimenomaan laitavasemmisto niiden rajat hahmottelee, jokaista uuden uutta poliittista rajanvetoa ja uskonkappaletta myöten.

Kyseiseen, progressiivisen vasemmiston hyvin erityiseen tapaan hahmottaa tasa-arvo ja yhdenvertaisuus näyttää myös hautautuneen tietty mustavalkoinen ja konfliktinhakuinen asenne, millä asioita ajetaan.

Monet lukijoista muistavat kolmen vuoden takaisen kohun, joka sai alkunsa siitä, kun Helsinki Pride ilmoitti, ettei se (aiemmasta linjasta poiketen) hyväksynyt yhteistyökumppaneikseen eduskuntapuolueita kokoomus ja keskusta. Syyksi tarjottiin puolueiden puutteellista kannatusta LGBT+-aktivistien viimeisintä lakialoitetta kohtaan, vain muutamaa kuukautta aikaisemmin äänestykseen tullutta, ja silloin kiivasta keskustelua herättänyttä ns. translakia.

Aiemmin saman kevään aikana voimaan tulleen lain myötä juridisesta sukupuolesta tehtiin Suomessa käytännössä ilmoituspohjainen asia. Sukupuolta voi nyt vaihtaa vaikkapa kerran vuodessa nettikaavakkeen täyttämällä.

Näpäytys ei tullut edes lakimuutoksen selkeästä vastustamisesta, vaan puoluekurin hyödyntämättä jättämisestä yksimielisen tuen varmistamiseksi. Vaikka äänestyspäätökset jätettiinkin omantunnon asiaksi, vahva enemmistö kokoomuksen edustajista silti edelleen kannatti lakia. Myös lähes puolet keskustan paikalla olleista edustajista kannatti sitä.

Moni vasemmiston valtavirrassakin huomasi ikävän muutoksen aktivismin sävyssä. Yksi päätöstä kritisoinut oli vihreiden Oras Tynkkynen, joka vertasi twiittiketjussaan Helsinki Priden toimintatapaa (hyvin varovasti) vuosikymmenen takaiseen omaan vaikuttamistyöhönsä tasa-arvoisen avioliittolain puolesta: lyhyesti sanottuna, on tärkeää, että myös vastapuolta, ja erityisesti heidän kahden vaiheilla olevia kansanedustajia kuunnellaan, rakentava keskusteluyhteys säilytetään ja huoliin yritetään vastata.

Menihän avioliittolaki lopulta läpi hyvin pienellä äänimäärällä. Erimielisten mahtailevalla näpäyttämisellä ja ulossulkemisella tuloksiin tuskin olisi päästy. Positiivisen keskusteluyhteyden rakentaminen ja sen ylläpitäminen on myös hyvä lähtökohta seuraavien lakialoitteiden ja projektien eteenpäin viemiselle. Tästä näkökulmasta katsottuna kokoomuksen ja keskustan mukana pitäminen erimielisyyksistä huolimatta olisi sekin itsessään ollut tietynlainen erävoitto.

Otteita Tynkkysen pitkästä Twitter-ketjusta.

Eräänlaisen kuninkaantekijän roolin ottaminen jakamalla yli satavuotiaille eduskuntapuolueille siunauksia hyvästä käytöksestä ja karkotuksia huonosta oli virhe, mikä todettiin epäilemättä Helsinki pride -yhteisön sisälläkin. Tuodaanhan tapausta edelleen esille valtavirtamediassa vielä vuosien jälkeenkin, aina kun pridea uskalletaan käsitellä edes hivenen kriittisempään sävyyn.

Mutta näin näyttävästi poltettuja siltoja on vaikea tehdä polttamattomiksi. Vaikka seuraavana vuonna kumppanuuden ehtoja puolueiden kanssa maltillistettiin, keskusta ei ilmeisesti enää edes hakenut yhteistyökumppaniksi. Kokoomuskin lähetti hakemuksensa myöhässä, mikä lienee merkki pride innostuksen selvästä viilenemisestä.

Tänä vuonna Helsinki Pride yhteisö linjasi, ettei se ota puolueita (eli käytännössä niiden Helsingin piirijärjestöjä) virallisiksi yhteistyökumppaneiksi lainkaan: poliitikot voivat nyt tyydyttää pride-signalointitarpeensa marssimalla yhdessä virallisella Politicians with pride -kulkueblokilla, ilman näkyviä puoluetunnuksia tai banderolleja. Neuvokkaan sivuaskeleen ansiosta Helsinki Pride tulee tulevaisuudessa välttymään kiusallisilta kumppanuusstatukseen liittyviltä kohuilta. Näkyvää oman asenteen maltillistamista ei tarvitse näyttää.

Modernin priden ”volyymin kaakkoon nostamiseen” kuuluu tietty odotus kaikkien osallistumisesta. Lievimmillään (ja sinänsä vielä varsin harmittomasti, jopa hyvänlaatuisesti) se voi käsittää pride-toivottelua vaikkapa työpaikoilla tai parhaaseen katseluaikaan esitetyissä tv:n laulu- ja visailuohjelmissa. Joskus tapahtumaan (tai sen takana olevan liikkeen puolesta signaloimiseen) liittyy kuitenkin huomattavasti painostavampia sävyjä.

Niitäkään painostavia sävyjä ei tuo vähemmän vasemmistolainen ja politiikkaa seuraava kansanosa voi olla huomaamatta.

Viimeisin ja valtakunnallista näkyvyyttäkin saanut esimerkki on tietysti keväällä tapahtunut Veli-Matti Savinaisen tapaus. Kun Turun palloseurassa pelaava Savinainen kieltäytyi käyttämästä pride-teemaista paitaa ”With Pride from Turku” -nimisessä teemaottelussa, hän keräsi vastalauseiden ryöpyn. Joukossa oli nimekkäitäkin toimijoita. Näyttävimmin häntä ja hänen arvomaailmaansa arvosteli tunnetusti hänen joukkueensa hallitukseen kuulunut Sofia Virta, mutta myös Turun Seta päästi ilmoille oman painavan vastalauseensa.

(On toki huomioitava, että myös Savinaisen päätöstä tukevia kannanottoja kuului, mikä kertoo ehkä tietyn nihkeyden lisääntymisestä pride-joukkopainostuksen äärellä.)

Turun seudun Seta ry:n puheenjohtaja esitti ensimmäisessä kannanotossaan, että TPS:n olisi pitänyt estää pride-symbolista kieltäytynyttä Savinaista pelaamasta. Myöhemmin hän toki pahoitteli virhettään – olisihan pelikielto ollut syrjintää Suomen lainsäädännön mukaan – mutta pohti vielä samassa yhteydessä, olisiko ongelma sittenkin syrjinnän estävässä lainsäädännössä. Valtakunnallinen Seta esitti myöhemmin TuSetaa myötäilevän kannanoton, vaikka valittelikin varsinaista syrjintään kannustamista.

Savinainen itse perusteli valintaansa omalla Instagram-tilillään seuraavilla sanoilla: ”Minulle kyse on ennen kaikkea siitä, että en koe Pride-ideologiaa sellaisena asiana, jota haluan henkilökohtaisesti edustaa.”

Savinainen on myöhemmin pidättäytynyt tarkemmin määrittelemästä, mitä hän täsmälleen pride-ideologialla tarkoittaa. Koska hän kuitenkin vielä samassa tekstissään linjasi, että hänestä ”jokaista pitää kohdella tasavertaisesti”, ei ainakaan vaikuta siltä, että hän suoranainen tasa-arvon vastustaja olisi. Hänet voitaneen siis lukea niiden suomalaisten tavisten joukkoon, jotka ovat havahtuneet pride-symbolin ja siihen kytkeytyneen liikkeen ideologisuuteen: pridessa (ainakaan sen nykyisessä muodossa) ei ole kyse vain yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta, eikä pride-lipussa niiden symbolista – korkeintaan yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta kuten tämä pieni mutta vaikutusvaltainen, etabloituneiden LGBT+-toimijoiden liike sen määrittelee.

Nämä tavikset eivät ole enää pieni joukko. Viime keväänä saimmekin kuulla MTV:n kyselytutkimuksen kautta, että jopa suomalaisten enemmistö on nyt herännyt siihen, että pride on vasemmistolainen. 58 % miehistä ja 30 % naisista piti pridea jopa ”selvästi vasemmistolaisena”. MTV:n Asian ytimessä ohjelmassa (11:40) mainittiin samaisesta tutkimuksesta myös, että vain alle puolet kyselyyn vastanneista katsoi, että ”Pride edistää tasa-arvon toteutumista Suomessa”.

Linna ja linnanpiha -väittelytaktiikka
Tai: miksi niin moni ei vieläkään huomaa pride-liikkeen läpikäymää muodonmuutosta?

Vaikka liikkeen viimeisten kymmenen vuoden aikana läpikäymä muutos on melkoinen, näyttää moni edelleen elävän siinä uskossa, että pridessa olisi edelleen kyse pelkästä tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta, kuten menneiden vuosien setalaisen toiminnan kohdalla katsotaan nykyään laajalti olleen. Miksi?

Osaltaan sekaannusta selittää pride-toimijoiden (ja muiden liikkeen puolesta puhuvien) tapa sekoittaa keskenään kaksi eri versiota pride-liikkeestä linna ja linnanpiha -argumentointitaktiikan tyyliin: kun esimerkiksi pride-liputus joutuu kriittisen keskustelun kohteeksi, lipsahdetaan helposti aikaportaalista n. viisitoistavuotta vuotta takaperin menneisyyteen, jolloin pride-liikkeessä oli etupäässä kyse syrjinnän vastustamisesta ja tasa-arvon saavuttamisesta seksuaalivähemmistöille.

Tätä mennyttä aikakautta luonnehtivat esimerkiksi rekisteröidyn parisuhteen ja tasa-arvoisen avioliittolain kaltaiset virstapylväät, jotka eivät ole ristiriidassa muiden ihmisryhmien oikeuksien kanssa – eivät ainakaan tavalla, joka olisi keskivertosuomalaiselle ilmeinen. Myös sananvapautta haluttiin ennemmin laajentaa kuin kaventaa, mihin kuului esimerkiksi vuonna 1971 asetetun ja 1999 lakkautetun kehotuskiellon vastustaminen.

Olisihan seksuaalivähemmistöjen asiaa ollut ylipäätään vaikea ajaa, ellei meillä olisi ollut oikeutta puhua asioista, jotka tuntuvat joistakin (tässä tapauksessa konservatiiviuskovaisista) loukkaavilta tai hyvien tapojen vastaisilta.

Sikäli kun pride (ja sateenkaariliike laajemmin) edelleen herättää positiivisia tuntemuksia valtaväestössä, ne perustuvat mielikuviin tästä menneiden aikojen liikkeestä. Tätä eilispäivän pridea on helppo puolustaa, joten ei ole ihme, että sen taakse helposti piiloudutaan (useimmiten todennäköisesti vaistomaisesti) konfliktitilanteen syttyessä.

Kun kriittinen huomio on sitten myöhemmin väistynyt (tai kun esiinnytään omaan sisäryhmään kuuluville, prideen lähtökohtaisesti myötämielisesti suhtautuvalle yleisölle) voidaan tulla ulos ”linnasta linnanpihalle” ja ryhtyä promotoimaan ja edistämään nykypäivän pridea ja LGBT+-liikettä kokonaisuudessaan.

Ja se nykypäivän pride onkin sitten asialistaltaan ja yleiseltä sävyltään melko lailla tujumpi paketti kuin menneiden vuosien pride.

Hyvä esimerkki linna ja linnanpiha -argumentaatiostrategiasta ilmaantui juuri tätä tekstiä kirjoittaessa, kun jatkuva pride-yhteistyö herätti erimielisyyttä Pirhan aluevaltuustossa: liputusta puolustavien puheenvuoroista voisi luulla, että kyseessä tosiaan olisi edelleen nimenomaan menneiden vuosien seksuaalivähemmistöjen tapahtumasta – tai hämärämmin ilmaistuna vain ”vähemmistöistä”. Muita lipun alle ryhmittyneitä joukkoja tai aatteita ei mainita liputuksen puolustajien puolelta sanallakaan, ei ainakaan Aamulehden valitsemissa sitaateissa.

Korkeamman profiilin esimerkki tuli viime keväänä itsensä Helsinki Pride yhteisö ry:n suusta: Kun Helsingin sanomat uutisoi Helsinki Priden ohjelmiston rajusta supistumisesta uusittujen esteettömyysvaatimusten takia, yhtenä syynä supistumiselle tarjottiin homovastaisuutta: ”Nuorgamin mukaan tilojen puutteeseen vaikuttaa myös se, että seksuaalivähemmistöihin kohdistuu edelleen syrjintää, eivätkä kaikki halua tiloihinsa sateenkaarevaa ohjelmaa.”

On todella kummallista, että kaikki muut pride-lipun alla nykyään marssivat ryhmät voidaan tuosta vain unohtaa, varsinkin kun ottaa huomioon, että Helsinki Pride ry itse järjestää säännöllisesti kinky-teemaisia keskusteluiltoja virallisen pride-sesongin ulkopuolellakin.

Samaan aikaan kun historiallista pridea ja seksuaalivähemmistöjä käytetään imagokilpenä negatiivista huomiota vastaan, me wanhan ajan lesbot, homot ja biseksuaalit olemme ajautumassa lähinnä reliikin asemaan omassa tapahtumassa ja liikkeessämme. Meidän pääasiallinen tehtävämme näyttää nyt olevan lähinnä ylläpitää historiallisen tapahtumaperinteen luhistuvaa julkisivua.

Esimerkkiä ei tarvitse mennä etsimään Helsinki Priden kotisivuja kauempaa. Siellä tapahtuma esitellään ”Suomen suurimpana ihmisoikeus- ja kulttuuritapahtumana”, ilman suoraa mainintaa seksuaalivähemmistöistä. Heti esittelytekstiä seuraavassa teema-kohdassakin (”Vuoden 2026 teema: Vapaus kasvaa”) puhutaan vain epämääräisesti sateenkaarinuorista. Mitä ihmisryhmiä näihin sateenkaarinuoriin kuuluu?

Suorat viittaukset selkeisiin ihmisryhmiin tulevat vasta osion lopussa: ”Vaadimme, että intersukupuolisten lasten kehollinen koskemattomuus turvataan, ja että sukupuolen itsemääräämisoikeus ulotetaan myös nuoriin.” (Siihen kysymyksen, mitä kaikkea tähän nuorten ”sukupuolen itsemäärämisoikeuteen” oikein kuuluu, palaamme tämän kirjoitelman toisessa osassa.)

Ei siis edelleenkään mitään seksuaalivähemmistöistä. Löytääkseen LHB-ihmisiä, eli lesboja, homo tai biseksuaaleja, täytyy skrollata sivua alaspäin tapahtuman Naistenbileistä kertovaan kohtaan. Siinäkin saamme kuitenkin huomata, että lesbot (ja itse asiassa myös naiset) ovat vain yksi monista ihmisryhmistä, jotka tapahtuma yrittää tavoittaa:

”Naistenbileisiin ovat tervetulleita kaikki naiset, muunsukupuoliset, transfeminiinit ja ei-binääriset ihmiset – jokaisen itsemäärittelyä kunnioittaen. Bileet on suunnattu saphoille, lesboille, biseksuaaleille, panseksuaaleille, non-binääreille sekä kaikille, joita sanat eivät täysin tavoita.”

Niin, jäikö jotain uupumaan tuosta identiteettien litaniasta? Vitsi on tässä vaiheessa jo vanha, mutta pitkäperinteisistä (ja Suomen kontekstissa itse asiassa harvinaisista) Helsinki Priden naisista kiinnostuneiden naisten bileistä on tullut vain yleisvasemmistolaisetbileet löyhällä naisteemalla.

Tapahtuman järjestäjät tekivät käytännössä pilapiirtäjä Ville Rannan työn hänen puolestaan.

Kuvakaappauksia Helsinki Pride 2026 kotisivuilta. Sisällöltään epäolennainen kuvituskuva poistettu.

Spontaani aikamatkustaminen priden puolustuspuheenvuoroissa ei varmaankaan yleensä ole tahallista harhaanjohtamista. Ei ainakaan silloin, kun aikamatkustaja on pridea symppaava rivivasemmistolainen, joka tuntee huonosti priden ja LGBT+-aktivismin nykyhetkeä. Nyt käsillämme olevassa historian vaiheessa lesbojen, homojen ja biseksuaalien tasa-arvo on asia, jota suurin osa suomalaisista kannattaa, joten se on houkutteleva puolustusasema johon vetäytyä hämmingin iskiessä.

(Seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoon liittyvät kysymykset ovat myös sen verran yksioikoisia, että tavallinen kansalainen pystyy ne vielä jotenkuten ymmärtämään. Toisin on postmodernin teorian muodostamien uusien sukupuolikäsitysten laita, joiden poikimia totuusväittämiä ja oikeuspyyteitä rivikansalainen joutuu omaksumaan ja toteuttamaan lähinnä puhtaina uskonkappaleina.)

Silloin kun spontaani pride-aikamatkustaja on poliitikko tai LGBT+-aktivisti, häneltä voisi sen sijaan odottaa suoraselkäisempää seisomista sen ideapaketin takana, minkä puolesta hän nykyhetkessä puhuu ja kampanjoi. Koska mukana on selkeästi elementtejä kuten fetissien ja kinkyilyn tuominen katukuvaan, lääketieteellisten transhoitojen lobbaaminen alaikäisille ja uusien sukupuolten kirjaaminen lakiin, tulisi nämä pitää rehdisti toiminnan etualalla myös silloin, kun tapahtumaan (ja LGBT+-liikkeeseen laajemmin) kohdistuu negatiivista huomiota.

Vaikka tarkoituksellinen vaihtelu historiallisen priden ja nyky-priden välillä ei ehkä kestä päivänvaloa, se sopii toki epäilemättä monille laitavasemmistoon kallellaan oleville. Saadaanhan kyseisellä taktiikalla joka tapauksessa vaivihkaa edistettyä monien heidän eturyhmiensä, aatteidensa ja uskomustensa asiaa. Pridesta saa toistaiseksi vielä ammennettua positiivisia viboja ja mielleyhtymiä omalle ideapaketille, joten miksi jättää hyvä tilaisuus hyödyntämättä?

Priden vahvistuvaan ideologisuuteen heräävän taviksen näkökulma voi kuitenkin ymmärrettävästi olla sangen toinen.

Kun Mikkelissä asuva Ilpo ja Jaana laittavat somessa yläpeukun vaikkapa oman kaupunkinsa pride-liputukselle, antavatko he yläpeukun vain seksuaalivähemmistöille – sekä kenties myös vanhan ajan transnaisille ja -miehille, joiden asian he tässä vaiheessa myös ehkä jo jotenkuten ymmärtävät… vaiko myös polyamorikoille, seksityöntekijöille, intersektionaaliselle feminismille, poliittiselle queer-teorialle, Palestiina-aktivisteille, muunsukupuolisille, autigendereille, neurogendereille…kenties jopa turreille? Kaikille niille asioille, joilta on vaikea välttyä, kun tutustuu pride-toimijoiden viestintään, tapahtuman ohjelmaan ja sen virallisiin kulkueblokkeihin.

Kun Mikkelissä asuva Ilpo ja Jaana laittavat somessa yläpeukun vaikkapa oman kaupunkinsa pride-liputukselle, mille he käytännössä osoittavat tukensa?

Mistä pridessä on oikein kysymys? Epämääräisyys julkisuustrategiana toimii ehkä jonkin aikaa, mutta on altis kostautumaan pitkällä aikavälillä. Kun Mikkelin Ilpo ja Jaana viimein huomaavat, että heidät on kaiken maailman pride-aikamatkustuksella ja tasa-arvo ja yhdenvertaisuus -maanitteluilla johdateltu peukuttamaan tällaista, suoraan sanottua ”tuhtia” ja sekavaa ideapakettia, voi heidän pride-sympatiansa kääntyä päinvastaiseksi hyvin nopeasti.

Julkisen mielipiteen kääntyminen jotain liikettä tai asiaa vastaan voi kestää kauan, mutta silloin kun se on viimein tapahtunut, voi positiivisen imagon ennallistaminen vaatia vähintään yhtä paljon työtä ja aikaa kuin sen alkuperäinen ansaitseminenkin vaati.

Mitkä ihmeen autigenderit ja neurogenderit?

Plus-merkkiin kiteytyvä päättymätön vallankumous

Pride on tosiaan jo kauan sitten lakannut olemasta gay pride. Ja mikäli seuraa priden ja historiallisten LGBT+-järjestöjen viestintää, on vaikea olla tulematta siihen johtopäätökseen, että tahti, jolla uusia identiteettejä ja eturyhmiä pakkautuu LGBT+-lyhenteen ja sateenkaaren suojiin, jatkaa vain kiihtymistään.

Yhtenä ilmiön tuoreempana ilmentymänä saivat myös turrit viimein oman tapahtumansa vuoden 2025 Helsinki Priden viralliseen ohjelmakalenteriin. Turrit, eli eläinpukuihin pukeutuvat ihmiset, ovatkin jo pitkään olleet hyvin edustettuina länsimaisissa pride-kulkueissa.

Onko ilmiö entuudestaan tuntematon? Kuten Sexpo-säätiön silloinen toiminnanjohtaja kiteytty vuonna 2021, harrastuksessa voi olla vahva seksuaalinen komponentti:

”Turriharrastusta on hyvin monenlaista. Osalle harrastajista turri on rooli tai alter ego, eli toinen minä, osalle se on puolestaan fetisistinen seksileikki, eli seksuaalinen mielihalu kohdistuu johonkin tiettyyn kohteeseen, kuten turriasuun ja -rooliin.”

Samana vuonna alkoi myös Helsinki Priden laajempi panostus erinäisiin erityistä huomaavaisuutta vaativiin ryhmiin, kuten autismikirjolaisiin ja aistiyliherkkiin. Kuten aiemmin tuli jo mainittua, roimasti tiukentuneiden esteettömyysvaatimusten myötä karsiutuikin myös suuri osa priden ohjelmistosta. Leikkuriin päätyi sellaisiakin tapahtumia, jotka olivat jo ehtineet muodostua jokavuotiseksi perinteeksi.

Vallankumous syö lapsensa. Meistä kaikki varmasti pitävät esteettömyyteen panostusta hyvänä asiana, mutta kun esteettömyysvaatimukset tiukennetaan dramaattisesti korkeammalle kuin muissa vastaavissa kaupunkitapahtumissa, herää kysymys siitä, ketä varten pride lopulta on olemassa. Onko tarkoituksena vain olla mahdollisimman suuri ja kaiken kattava yleistapahtuma? Liikunta- ja muita rajoitteita omaavia ihmisiä tuskin ilahduttaa tapahtumien peruminen heidän tarpeisiinsa vedoten. Monia se saattaa jopa harmittaa.

Osana samaa satsausta Suomeen lanseerattiin myös uutuuttaan kimaltelevia, uusia sukupuolisuuksia: identiteetit autigender ja neurogender. Heräsikö mielenkiintosi? Mikäli haluat tutustua näihin gender-uutukaisiin, ei lisätietoa ehkä kuitenkaan kannata lähteä etsimään aihetta avaavasta tieteellisestä kirjallisuudesta. Identiteettien synnyinsija näyttää nimittäin olleen 2010 luvulla murrosikäisten keskuudessa suosiota nauttinut blogialusta Tumblr.

Esimerkiksi The New Yorker on kuvaillut kyseistä, hyvin erikoisen maineen kerännyttä alustaa ”internetin erikoisuuksien petrimaljaksi”: kyseisessä netti-identiteettien viljelyastiassa, The New Yorker jatkaa, esimerkiksi sellaiset uudet ihmislajikkeet ovat saavuttaneet täyden kukintonsa kuin broniet (My Little Ponies: Friendship is Magic -animaatiosarjalle omistautuneet aikuiset miehet) ja otherkinit (ihmisyksilöt, jotka identifioituvat eläimiksi tai mielikuvitusolennoiksi). Lienee vain ajan kysymys ennen kuin tapaamme näitäkin heimoja Helsinki Priden tulevassa ohjelmistossa – ehkä jopa virallisissa kulkueblokeissa.

Luonnollisena seurauksena sateenkaariliikkeen jatkuvasta paisumisesta on se, että liikettä merkitsevällä lyhenteelläkin on ollut taipumusta käydä, sanotaanko vähemmän lyhyeksi. Viimeisin, kansainvälistäkin hykertelyä herättänyt esimerkki oli kanadalaisen poliitikko Leah Gazanin käyttämä versio: Gazan valitteli viime huhtikuisessa lehdistötilaisuudessa, ettei Kanadan pääministeri Carney ollut määrännyt varoja uusimmassa valtion talousarvioesityksessään MMIWG2SLGBTQQIA+-väestöön kohdistuvan kansanmurhan (!?) käsittelyyn.

Newsweekin mukaan (sama linkki) MMIWG2SLGBTQQIA+-lyhenteellä viitataan kadonneisiin ja murhattuihin alkuperäiskansojen naisiin ja tyttöihin, kaksihenkisiin, lesboihin, homomiehiin, biseksuaaleihin, transsukupuolisiin, queereihin, seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiään pohtiviin, intersukupuolisiin ja aseksuaaleihin.

Koko nykyisen sateenkaariliikkeen kokoavan lyhenteen laatiminen on mitä ilmeisimmin varsinainen Sisyfoksen työ – vaikka siitä jätettäisiinkin pois, kuten on yleensä ollut tapana, ne nykyajan prideen olennaisesti kuuluvat teemat, jotka eivät itsessään ole seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä. On kuvaavaa, että jopa tämän 15 kirjaimesta koostuvan mestaritaidonnäytteen jatkeeksi on jouduttu liittämään +-merkki, jolla viitataan kaikkiin niihin seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden muotoihin, jotka LGBT+-liikkeeseen kuuluvat. vaikka niihin ei lyhenteessä suoraan viitattaisikaan.

Kirjassaan The End of the Gay Rights Revolution: How Hubris and Over-Reach Threaten Gay Freedom (2026, Polity Press Ltd.) University College Londonin oikeustieteellisen tiedekunnan professori Ronan McCrea löytää modernin priden eetoksen ytimen juuri tästä +-merkistä.

Eräs LGBT+-aktivistien antama määritelmä +-merkille on McCreasta erityisen havainnollistava: The Centre -nimisen, New Yorkissa sijaitsevan ”LGBTQ+-yhteisökeskuksen” mukaan plussa ”viittaa kaikkiin sukupuoli-identiteetteihin ja seksuaalisiin suuntautumisiin, joita kirjaimet ja sanat eivät voi vielä täysin kuvailla”.

Plussa ”viittaa kaikkiin sukupuoli-identiteetteihin ja seksuaalisiin suuntautumisiin, joita kirjaimet ja sanat eivät voi vielä täysin kuvailla”.

Kyseisen määritelmän valossa esimerkiksi nämä autigenderit ja neurogenderit alkavat yhtäkkiä vaikuttaa mitä loogisemmalta lisältä aakkosjatkumon sateenkaaren alle. Vastaavasti nuo Helsinki Priden Naistenbileiden ilmoitettuun kohderyhmään kuuluvat ”kaikki, joita sanat eivät täysin tavoita” alkavat nekin vaikuttaa mitä luontevimmilta LGBT+-bileiden kohderyhmältä.

Harvassa luonnehdinnassa on paremmin kiteytynyt se nykyisen priden loputtoman vallankumouksen eetos, joka on erinomaisesti havaittavissa vaikkapa heidän tapahtumiensa ohjelmatarjonnasta. Eetos, joka on tarkoituksellisesti lopullisilta rajoiltaan määrittelemätön ja jossa suoranaisena poliittisena hyveenä pidetään valmiutta ottaa kollektiivin siipien suojiin yhä uusia ja uusia ryhmiä, joiden puolesta pitää meteliä ja liputtaa…

Siis jopa ryhmiä, joita emme kykene vielä kuvailemaan.

Jotkut Pride- ja LGBT+-aktivistitoimijat saattavat toki esittää vastalauseensa vaikkapa luettelemalla listan ryhmistä, jotka ”+” heidän mukaansa (vielä toistaiseksi) pitää sisällään. Uskallan kuitenkin väittää, että nykyään suuri valtaosa näistä LGBT+-toimijoista kieltäytyisi selkeälle vähemmistölistalle omistautumisesta. Ja niidenkin kohdalla, jotka siihen hampaat kiristellen vielä toistaiseksi suostuisivat, olisi +-merkin erehtymätön eetos helposti havaittavissa vaikkapa heidän viestintähistoriastaan, mikäli sitä vain tutkisi päälle vuosikymmenen aikajänteellä.

Esimerkiksi Setan kiihtyvällä tahdilla paisuva sateenkaarisanasto luettelee nykyään peräti kahdeksan eri ihmistyyppiä pelkästään kohdan ”romanttinen suuntautuminen” alla. (Ovatko esim. alloromanttinen, demiromanttinen, aroflux tuttuja? Aika ryhtyä pänttäämään!) Pelkästään kohdassa “sukupuolen moninaisuus” taasen esitellään yli kaksikymmentä eri sukupuolisuutta: endosukupuolinen, genderfluidi, two-spirit/twospirited…

Muutos päälle kahdessakymmenessä vuodessa on melkoinen: vaikka Setan sivuilta sai jo vuonna 2001 lukea erinäisistä seksuaalisista mieltymyksistä, esiteltiin varsinaisia seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen liittyviä ihmisryhmiä tuolloin vasta kuusi kappaletta yhteensä (Kohdassa “Meitä on moneksi”. Arkistoitu versio nettisivuista). Jossain välissä lähes kaikista seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden ominaisuuksista, sävyistä ja vivahteista on tullut ihmisoikeuksien ja identiteettipolitiikan kysymyksiä.

Vaikka pride on vuosikymmeniä jatkuneen työn ansiosta saavuttanut Suomessa statuksen eräänlaisena koko kansan juhlana, vetoavat nykyisen LGBT+-liikkeen rajattoman ja päättymättömän seksuaali- ja sukupuolivallankumouksen eetos sekä laitavasemmistolainen asialista loppujen lopuksi melko pieneen ja valikoituneeseen osaan väestöstä. Toisilla moinen vaikeaselkoinen aatemöykky herättää enemmän vierastusta kuin varauksetonta juhlamieltä.

Koko kansan juhlan status perustuu lopultakin tietämättömyyteen nykyisen priden luonteesta ja on siksi altis murenemaan pois.

Kirjassaan, jossa professori Ronan McCrea käsittelee myös laajemmin LGBT+-aktivismin ylilyöntejä, hän esittää, että tässä nykyisen priden rajattomassa yleisvallankumouksellisuudessa piilee myös yksi pääsyistä länsimaiden parhaillaan laskevalle suvaitsevaisuudelle seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Pitkällä aikavälillä McCrea pelkää kehityksen voivan johtaa saavutetun tasa-arvon takapakkiin ja oikeuksien vähenemiseen.

McCrea esittää, että nykyisen priden rajattomassa yleisvallankumouksellisuudessa piilee yksi pääsyistä länsimaiden parhaillaan laskevalle suvaitsevaisuudelle seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Jos LGBT+-toimijoiden viestintään kuuluu, kuten McCrea painottaa, että LGBT+-oikeudet ovat paketti, joka tulee hyväksyä sellaisenaan ja kokonaisuudessaan – mutta jonka varsinaista, jatkuvassa muodonmuutoksessa olevaa sisältöä ei haluta selkeästi sen enempää ilmoittaa kuin rajata – hylkää moni mieluummin koko epämääräisen paketin kuin hyväksyy esimerkiksi kaikki moderniin transaktivismiin liittyvät vaatimukset.

Ja kaksin verroin siksi, että tämä rajoiltaan hahmoton liike panostaa McCrean mukaan yhä enenevissä määrin juuri alaikäisiin liittyvään vaikuttamistyöhön. Ilmiö on selkeästi havaittavissa vaikkapa Helsinki Priden viime vuosina nuorille kohdistaman ohjelman suuressa osuudessa (sekä viimeisimmän Helsinki Priden vuositeemassa ”Vapaus kasvaa”).

Vaatimus koko LGBT+-paketin hyväksymisestä on erityisen vahingollinen siksi, koska se sopii yksi yhteen laitaoikeistossa pitkään esiintyneen narratiivin kanssa: jos hyväksyy esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliitot, tulee lopulta hyväksyä myös A, B, C ja D… Laitaoikeisto ja -vasemmisto ovatkin tässä asiassa harvinaislaatuisesti yhtä mieltä – tässä kohdin ainoastaan pohjimmainen asennoituminen tarjolla olevan, jatkuvaa mutaatiota läpikäyvän paketin kokonaishyväksymiseen erottaa laidat toisistaan.

Ryhtymällä vastustajiensa ennustusten toteuttajaksi yleisvallankumouksellinen LGBT+-liike kaivaa maata omien jalkojensa alta. (Myös) tämän takia on homojen, lesbojen ja biseksuaalien otettava julkinen avioero +:n edustamasta yleisvallankumouksellisesta eetoksesta.

Voi hyvin olla, että myös muut LGBT+-liikkeeseen myöhemmin liitetyt ryhmät kärsivät joistain epäkohdista. Sitä en kiellä. Ja voi olla aiheellista, että joihinkin niistä haetaan myös muutosta aktivismin, ehkä joissakin tapauksissa jopa identiteettipolitiikan kautta. Mutta ajakaa hyvät ihmiset kaipaamianne muutoksia omien kansanliikkeidenne kautta!

Epäkohtien olemassaolo ei oikeuta kirjavan ja rajattoman asiakysymys- ja intressikokoelman hitsaamista kiinni homojen oikeuksiin. Kun lisätyt ryhmät ja niiden mukana tulevat oikeuspyyteet ovat jo itsessään hyvin kiistanalaisia ja voimakkaita tunteita herättäviä – kuten moderniin transaktivismiin kuuluva alaikäisten transhoitojen puolesta lobbaaminen – on seurauksena nettohäviö seksuaalivähemmistöille, sekä vuosikymmenien aikana työllä ja vaivalla rakennetun hyvän tahdon kuluttaminen pois muiden ryhmien (usein lähinnä teoreettisen) edun ajamiseksi.

Tietenkin esimerkiksi fetisistit ja kinkyt arvaavat mitä tapahtuisi, jos he marssisivat Mannerheimintiellä yksin omassa kulkueessaan: kun heidän ajamansa asia seisoisi omilla kaksilla (tai joskus neljillä) jaloillaan, voisi vastaanotto ja julkinen reaktio olla sangen erilainen. Halu hypätä homojen reppuselkään on siten strategisesti ilmeinen – mutta ei se siitä hyväksyttävää tee.

Ennen plussaa: aktivismin suuri käänne

Mikä selittää modernin LGBT+-liikkeen hybriksen? Ero vuosikymmenen takaiseen maltillisempaan aktivismiin, jota Oras Tynkkynen kuvaili twiittiketjussaan, on melkoinen.

Vaikka ylilyöntejäkin toki tapahtui, minkä myös McCrea myöntää, ajettiin seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa hänen mukaansa aikaisemmin yleensä enemmän siltoja rakentamalla, vastapuolta kuuntelemalla ja sovittelemalla kuin niillä erinäisillä ulossulkemisen ja leimaamisen rankaisumenetelmillä, jotka ovat hyvin näytillä esimerkiksi alussa läpikäymissäni tapauksissa.

Myös se mitä ajettiin, oli rajatumpaa, selkeäpiirteisempää ja maltillisempaa. McCrean mukaan tasa-arvoisen avioliittolain läpimenoon asti (mikä tapahtui tai oli tapahtumassa suuressa osassa länsimaita 2010-luvun alkupuolelle saavuttaessa) homoaktivismin viestintä oli painottanut elä ja anna elää -periaatetta. Miten seksuaalivähemmistöjen syrjinnästä luopuminen armeijassa tai mahdollisuus virallistaa oma parisuhteensa oikeasti häiritsisikään valtaväestön elämää (lukuun ottamatta ehkä sitä yksittäistä Yhdysvaltojen Coloradon leipomoa, jota yritettiin pakottaa suunnittelemaan se maailmankuulu homohääkakku)?

Tuo sovittelevampi toimintakulttuuri ei ollut ainoastaan parempaa henkeä rakentava, se oli myös menestyksekäs tavalla, jota olisi ollut vaikea edes kuvitella vielä 90-luvun alussa.

McCrea selittää hämmentävää muutosta seuraavalla käänteellä: 2010-luvun alussa, kun alkoi näyttää siltä, että tasa-arvoinen avioliitto olisi pian taputeltu useimmissa länsimaissa, tarvitsi kansainvälinen LGBT-liike etabloituine yhdistyksineen kipeästi uusia asiakysymyksiä pysyäkseen huomion valokeilassa. Uhkana oli toiminnan mittakaavan ja yhteiskunnallisen aseman näivettyminen.

Harva on ollut se kansalaisjärjestö, joka on tavoitteensa toteutettuaan tyytynyt rakentamaan toimintaansa alaspäin. Tämä on valitettava tosiasia.

Kuin tilauksesta aktivismin liepeiltä löytyi kokonainen liuta (usein käsitevallankumouksellisen queer-teorian piirissä kehittyneitä) uusia seksuaalisuuksia ja sukupuolisuuksia, etunenässä tietysti pohjaoletuksiltaan mullistunut trans-kysymys. Joukko laitavasemmiston keskeisiä asiakysymyksiä, kuten seksityö ja Palestiina-aktivismi, sopivat hyvin höysteeksi, vaikka ne eivät itse varsinaiseen LGBT+-lyhenteeseen päässeetkään.

McCrean kotimaan merkittävin historiallinen LGB-yhdistys (nykyisin tietysti LGBTQ+) Stonewall lisäsi T:n muodollisesti käyttämäänsä lyhenteeseen vuonna 2015. Samassa yhteydessä he pyysivät anteeksi sitä, etteivät transsukupuolisten asiat olleet aiemmin kuuluneet yhdistyksen asialistalle.

Yhdysvaltojen suurin LGBTQ-etujärjestö The Human Rights Campaign esitti saman suuntaisen anteeksipyynnön vuotta aikaisemmin. Vaikka ”T” olikin muodollisesti lisätty heidän käyttämäänsä lyhenteeseen jo vuonna 2003, olivat trans-asiat käytännössä jääneet heidän toiminnassaan paljon vähemmälle huomiolle. Asioiden erillään pitäminen esim. kampanjoinnin yhteydessä oli sitä ennen aiheuttanut kestävää eripuraa HRC:n ja transyhteisön välille.

Molemmissa yhdistyksissä seksuaalivähemmistöjen ja transsukupuolisten asiat oli ennen aktivismin suurta käännettä nähty pitkälti tai kokonaan erillisinä kysymyksinä. Tämä seikka asettaa tietysti usein kuullun väitteen LGB:n ja T:n itsestään selvästä yhteenkuuluvuudesta enemmän kuin kyseenalaiseksi.

Trans-asia on 2010-luvun puolivälin jälkeen ollut kiistattomasti kansainvälisen LGBT+-liikkeen keskiössä. Osana samaa aktivismin suurta käännettä alkoi myös +-merkki yleistyä LGBT-lyhenteen lopussa merkkinä kaikista niistä muista ryhmistä, jotka asialistalle oli liitetty.

LGBT+-liikkeen radikalisoitumista edesauttoi se, että ne lesbot, homot ja biseksuaalit, jotka olivat lähempänä poliittista keskustaa, saattoivat juridisen tasa-arvon saavuttamisen myötä viimein keskittyä elämään elämäänsä ja jättää aktivismin vähemmälle huomiolle. Aktivistipohjan yksipuolistuminen vasempaan, radikaalimpaan suuntaan myötävaikutti laitavasemmiston koko asiakysymyslistan yhä tiukempaan sitomiseen erottamattomaksi osaksi priden virallista toimintaa ja ulkokuvaa.

Aktivismin sävyä ja intensiteettiä kiihdytti myös LGBT-liikkeen saama arvonkorotus tasa-arvoisen avioliittolain jälkeisessä maailmassa. Muodostuihan uudistuksesta pian, jo lähes tapahtumansa hetkellä, eräänlainen hyvän mielen poliittinen virstapylväs, johon vedottiin ja vedotaan edelleen aina laitavasemmistosta liberaaliin oikeistoon itsestään selvänä hyvänä asiana ja esimerkkinä positiivisesta edistyksestä.

Vastaavia laajalti jaettuja hyvän kehityksen virstapylväitä ei juuri ole ollut tarjolla politiikassa 2010-luvun puolivälin jälkeisinä hulluina vuosina. Poliitikot ja kulttuuritoimijat etsivät niitä senkin edestä siitä samasta lähteestä, joka oli aikaisemmankin virstapylvään takana – ja kenties sitä suuremmalla innolla, mikäli he olivat myöhästyneet edellisestä ihmisoikeusjunasta kohti historian oikeaa puolta.

Molempien osapuolten tahdosta etenkin LGBT+-aktivistien uudesta keihäänkärjestä eli trans-asiasta leivottiin julkisessa keskustelussa nopeasti ”the new gay rights”, jota edistämällä julkisuuden puhuvat päät saattoivat kiillottaa sädekehäänsä – siitäkin huolimatta, että pienikin asian tutkiminen paljastaa sen keskiössä olevan sukupuoli-identiteetin käsitteen olevan jotain hyvin erilaista kuin seksuaalinen suuntautuminen.

Kun LGBT+-aktivistit kohtasivat kyltymättömän yleisön – poliittisen kentän, median, kulttuurialan – joka oli valmis kritiikittömästi imaisemaan sisuksiinsa heidän viestintänsä ja toistelemaan sitä sellaisenaan, ei ollut ihme, että homma lähti lapasesta.

Ei kestänyt kauaa ennen kuin klassisen liberalismin elä ja anna elää -viesti alkoi karista toden teolla. Tilalle tuli osallistava pride-eetos, johon sisältyi jonkinasteinen velvoite tukea, eli affirmoida, vähemmistöjen (alati lisääntyviä ja laadultaan erikoistuvia) identiteettejä.

Ronan McCrea nostaa esille havainnollistavana esimerkkinä edellä mainitun, hänen oman kotimaansa merkittävimmän historiallisen LGBT-aktivistijärjestö Stonewallin ja sen kehittämän työpaikkojen tasa-arvoa kehittävän mittarin Workplace Equality Index.

Vuoden 2021 versio mittarista oli paisunut tekstuaaliselta laajuudeltaan yli 4000 sanaiseksi. Se oli myös vaatimuksiltaan vähintään yhtä moninainen kuin itse LGBT+-koalitiokin.

Ei enää riittänyt, että työnantaja pidättäytyi seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvasta syrjimisestä. Mittarin mukaan työnantajapuolelta odotettiin nyt mitä moninaisimpia aktiivisia toimia, mikäli mielittiin saavuttaa nimekkään yhdistyksen julkinen hyväksyntä: niihin kuuluivat kaikenlaiset tukiohjelmat, joiden kautta voidaan tarkistaa, että työnantajat ovat ”omistautuneet LGBT-inkluusiolle, yhteisölliselle työlle ja sen varmistamiselle, että LGBTQ+-inkluusio on upotettu työntekijän matkan joka vaiheeseen halki työnantajan organisaation”. Kuulostaa aika työläältä, jos minulta kysytään.

(McCrean kirjassaan kuvailema 2021-vuoden versio näyttää tulleen poistetuksi netistä. Uuden version ohjelmasta löytää täältä.)

Suomessa julkisin vastaava esimerkki nousevasta vaatimustasosta ovat työpaikkojen DEI-koulutuksiin liittyvät kohut. Esimerkiksi Ylen sisällöltään ja hintatasoltaan salaisessa, pakollisessa koulutuksessa työntekijöitä opastettiin käytännössä luopumaan journalismin klassisista periaatteista. Uusiin, kannatettuihin toimintatapoihin kuului esimerkiksi ihmisten palkkaaminen tiettyihin tehtäviin, pätevyyden sijasta passeleiden identiteettinimikkeiden perusteella.

Kyseisessä kohussa oli toki kyse laajemmasta intersektionaalisesta koulutuksesta, joka kattoi myös etnisyyteen liittyviä näkökohtia, mutta setalaisilla yhdistyksillä oli lähes takuuvarmasti osansa sen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevan osuuden muotoilussa. Heitä kun mitä ilmeisimmin pidetään valtavirtamediassa aihealueen ylimpinä auktoriteetteinä.

LGBT+-aktivistien yhtäkkinen arvonnousu erityisesti tasa-arvoisen avioliittolain vanavedessä merkitsi myös pride-tapahtumien arvonnousua ja paisumista suoranaisiksi koko kansan juhliksi. Paisumista edesauttoi plus-merkin (+) siivittämä LGBT+-koalition jatkuva pöhöttyminen erinäisillä uusilla ryhmillä, joiden edut ja tavoitteet ovat ainakin osittain keskenään ristiriitaisia.

Erityisesti yksi koalition tuoreemmista jäsenistä, ”Q” eli queer, mahdollisti sen, että melkein kuka tahansa saattaa nyt laskea itsensä litanian alle. Queerissahän kyse on käytännössä enemmän tahtotilasta tai pelkästä asenteesta kuin siitä, mitä henkilö varsinaisesti on – vaikkei sovinnaisen vasemmistolaisesta politiikasta ja estetiikasta haittaakaan ole. Kyseisellä inkluusiolla on ollut oma osansa priden paisumisessa yli äyräidensä.

Sekään ei ole ollut pelkkä siunaus vailla hintaa.

Kirjoituksen 2. osa julkaistaan marraskuun alussa..