Ristillä rinnalla Räsäsen – Yhden homoseksuaalin ajatuksia rikoksesta ja rangaistuksesta
Olen ateistina, kirkkoon kuulumattomana lesbona sitä mieltä, ettei Päivi Räsänen ole rikkonut meitä homoseksuaaleja vastaan. Eikä häntä olisi pitänyt tuomita syylliseksi kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Perustan mielipiteeni lukemaani Korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen ja syytettyihin Räsäsen kirjoituksiin sekä kuuntelemani haastatteluun, jonka Räsänen antoi Kuuntelija-podcastissa heti tuomion saatuaan.
Ensin käydään läpi oikeudenkäynnin taustat. Räsäselle oli siis vaadittu rangaistusta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan kahden eri tapauksen vuoksi. Ensimmäisessä syytekohdassa käsitellään Räsäsen vuonna 2004 Luther-säätiölle kirjoittamaa pamflettia. “Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi. Homosuhteet haastavat kristillisen ihmiskäsityksen” -niminen vihkonen oli alun perin julkaistu painettuna säätiön omia, pienten seurakuntien sisäisiä koulutus- ja keskustelutarpeita varten. Sittemmin myös julkaistu PDF-tiedostona säätiön ja Räsäsen nettisivustoilla.
Toisessa syytekohdassa taas on kyse Räsäsen Twitterissä, Instagramissa ja Facebookissa vuonna 2019 julkaisemasta päivityksestä: “Kirkko on ilmoittanut olevansa Setan Pride 2019 virallinen partneri. Miten kirkon oppiperusta, Raamattu, sopii yhteen sen kanssa, että häpeä ja synti nostetaan ylpeyden aiheeksi?” Päivityksen yhteyteen Räsänen oli liittänyt kuvan Uuden Testamentin Roomalaiskirjeen 1. luvun jakeista 24–27.
Räsänen itse kertoo Kuuntelija-podcastissa, että aivan ensimmäinen rikosilmoitus oli tehty nimenomaan viimeksi mainitusta somepäivityksestä. Tämän kirjoituksen hän oli osoittanut kritiikiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johdolle, jonka tuki Pride-tapahtumalle oli Räsäsen mielestä ristiriidassa Raamatun opetusten kanssa. Alkuperäinen syyte päivitystä koskien kuitenkin raukesi. Kyseessä oli kristittyjen sisäinen erimielisyys uskonoppien tulkinnasta, eikä ihmisten perusoikeudessa tunnustaa ja harjoittaa uskontoa ole lähtökohtaisesti mitään rikollista.
Samoihin aikoihin, kun somepäivityksen tutkinta oli meneillään, Räsänen kertoo saaneensa poliisilta kirjeen. Siinä sanottiin, että myös toisesta hänen kirjoituksestaan – vuoden 2004 pamfletista – oli tehty erillinen rikosilmoitus. Sitä poliisi oli tutkinut Räsäsen tietämättä useiden viikkojen ajan. Esitutkinta oli kuitenkin päätetty, koska poliisi ei katsonut pamfletin sisällön täyttävän rikoksen tunnusmerkkejä.
Räsäsen mukaan valtakunnansyyttäjä julkaisi kuitenkin marraskuussa 2019 tiedotteen, jossa kerrottiin poliisille annetusta määräyksestä aloittaa pamfletin esitutkinta uudelleen. Sen sisällön katsottiin olevan “homoseksuaaleja loukkaavaa ja heidän ihmisarvoaan alentavaa”.
Tämän jälkeen Räsänen päätti julkaista pamfletin uudelleen Facebookissaan ja nettisivuillaan, koska hän oli saanut runsaasti yhteydenottoja koskien sen sisältöä. Lisäksi hän arveli, että jakamalla avoimesti syytettynä olleet tekstit, hän antaisi ihmisille mahdollisuuden perehtyä asiaan ja tehdä siitä omat johtopäätöksensä.
Syyttäjän mukaan Räsänen oli näin ollen “asettanut ja pitänyt yleisön saatavilla mielipiteitä ja väitteitä, joissa solvattiin homoseksuaaleja ryhmänä seksuaalisen suuntautumisen perusteella”. Asia eteni käräjäoikeuteen, jossa syytteet Räsästä vastaan hylättiin vuonna 2022. Syyttäjän valitettua tuomiosta syytteet hylättiin uudelleen hovioikeudessa vuonna 2023. Kunnes maaliskuun lopussa 2026 Korkein oikeus tuomitsi Räsäsen syylliseksi kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkorangaistuksin.
Tuomio ei kuitenkaan koskenut alun perin tarkasteluun otettua vuoden 2019 Raamattua tulkitsevaa somepäivitystä, jonka syyte oli kaatunut. Vaan yksinomaan tätä vanhempaa pamflettia, josta tehty rikosilmoitus oli seurausta somepäivityksen tutkinnasta. En voi olla nyökyttelemättä Räsäsen ajatuksille oikeusprosessista ja syyttäjän toiminnasta. Niitä hän kuvailee sanomalla: “Kun rikollinen tai syyllinen on tiedossa, niin sitten täytyy se rikos löytää jostakin – että kyllä se keksitään, kun oikein kaivetaan.”
Korkeimman oikeuden tuomio perustui siihen, että pamfletin tekstit voidaan tulkita homoseksuaaleja solvaaviksi ja panetteleviksi, ja ne voivat osaltaan lisätä homoseksuaaleihin kohdistuvaa syrjintää. Räsäsen lääkärin ja kansanedustajan auktoriteettiasemalla katsottiin olevan tällaisessa viestinnässä erityistä painoarvoa.
Kuitenkin tässä kohtaa astummekin sitten melko häilyvälle laintulkinnalliselle maaperälle. Luettuani erityisen tarkkaan ne kappaleet Räsäsen pamfletista, joita syytteet koskivat, jäi ainakin itselleni hyvin epäselväksi, millä perusteella ne ovat tuomittavaan rikokseen asti homoseksuaaleja uhkaavia, panettelevia tai solvaavia. Räsäsen ilmaisut ovat nimittäin pitkälti hypoteettisia, henkilökohtaisia mielipiteitä, kristilliskonservatiivisia tulkintoja homoseksuaalisuuden syistä sekä pohdintoja yhteiskunnan arvopohjan muuttumisen seurauksista. Räsänen käyttää tekstissään paljon konditionaalia sekä ilmaisuja kuten “jos”, “avaa väylän”, “taustalta voidaan löytää”, “on mahdollista” ja “itse näen kuitenkin, että…”, ja niin edelleen.
Missään kohtaa hän ei sano tai anna ymmärtää, että hänen mielestään homoseksuaalit olisivat ihmisinä muita alempiarvoisia. Räsänen ei tekstissään kehota syrjimään homoseksuaaleja tai pidä syrjintää hyväksyttävänä. Hän ei uhkaa tai kehota muita uhkaamaan heitä väkivallalla. Hän ei vertaa heitä eläimiin tai loisiin, eikä syytä heitä rikollisiksi. Sen sijaan Räsänen painottaa niin pamfletissaan kuin Kuuntelija-podcastin haastattelussaan, että kaikkien ihmisen yhdenvertaisuus on paitsi kristillisen ihmiskuvan, myös hänen oman vakaumuksensa ja poliittisen työnsä lähtökohta:
“Perusoikeuksissamme aivan oikein kielletään ihmisten syrjiminen muun muassa seksuaalisen taipumuksen vuoksi. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokainen ihminen on seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta tasavertainen ja yhtä arvokas.”
Räsänen kylläkin esittää kiistanalaisen ja vanhoilliselta kalskahtavan väitteen siitä, että homoseksuaalisuus olisi psykoseksuaalinen kehityshäiriö. Kuuntelija-podcastissa Räsänen toteaa, että hän perustaa tämän nimenomaisen akateemisen teoriansa Raamatun lisäksi siihen, mitä hänelle itselleen on aikoinaan homoseksuaalisuudesta sen ajan tieteen näkökulmasta opetettu – olkoonkin, että kyseiset opit ovat perua jo useamman vuosikymmenen takaa. Hän erehtyy teoriassaan siinä mielessä, että nykytiedon valossa homoseksuaalisuutta ei aiheuta sen enempää yksin perimä kuin psyykkiset, sosiaaliset tai seksuaaliseen kehitykseen tai niiden häiriöihin liittyvät syyt. Sen Räsänen tosin itsekin myöntää sanoessaan, ettei ole tieteentekijä, eikä hänellä ole asiasta tämän hetken ajantasaisinta tietoa.
Taas tiede itsessään ei tule koskaan valmiiksi, eikä sen kaikkiin kysymyksiin ole mahdollista saada lopullisia ja tyhjentäviä vastauksia. Tällöin ainoa, mitä jää, on kulloisenkin tiedeyhteisön sen hetkinen konsensus tutkittavasta aiheesta. Yhtenä aikana ajattelemme yhtä, toisena toista, ja kenties kolmantena palaamme sen ajan parhaassa tietämyksessä aiempiin käsityksiin. Tiede ihmisen työnä on myös altis aikansa ideologisille vaikutuksille. Ajan hengestä ja kulttuurista riippuu, mitä pidämme hyväksyttävänä tutkia ja miten. Sama pätee yhteiskunnan yleisiin normeihin ja arvoihin. Lisäksi Räsäsen tieteellä ratsastavat väitteet eivät ole kiistanalaisuudessaan millään muotoa ainutlaatuisia, eivätkä edes vakavimmasta päästä.
Hyvänä vertailukohteena niihin toimii translääketieteen johtavaksi asiantuntijajärjestöksi julistautunut kansainvälinen World Professional Association for Transgender Health (WPATH). Sen antamien transihmisiä koskevien hoitosuositusten näyttö on todistettu puolueettomissa tutkimuksissa kerta toisensa jälkeen joko heikkolaatuiseksi tai peräti vältettäväksi. Siitä huolimatta sateenkaarijärjestöt pitävät ja mainostavat WPATH:iä tällä hetkellä oman alansa korkeimpana auktoriteettina.
Mielestäni Räsäsen kannanotot, joissa hän ei edes esitä homoseksuaaleille annettavaksi mitään “hoitoja”, kalpenevat niiden radikaalien toimenpiteiden rinnalla, joita WPATH suosittelee annettavaksi “välttämättöminä terveydenhuollon palveluina”. Niitä se suosittelee käytännössä ilman kriteerejä, ja pelkästään potilaan “tietoiseen suostumukseen” perustuen. WPATH:in hoitosuosituksissa on mainittu muun muassa alaikäisten lasten kasvua, kehitystä ja hedelmällisyyttä häiritsevät puberteetin estolääkitykset, vastakkaisen sukupuolen hormonien antaminen sekä erilaiset plastiikkakirurgiset kehonmuokkausleikkaukset. Niitä kaikkia voidaan antaa ja kustomoida potilaan omien toiveiden mukaisesti, mikäli potilas niitä vain ilmoittaa haluavansa.
Suomeen tätä WPATH:in mallia transihmisten hoitamiseksi lobbaavat aktiivisesti Seta ja sen alla toimiva Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus (SMOK), sillä he tulkitsevat näiden toimenpiteiden olevan kaikille ihmisille kuuluvia välttämättömiä perusoikeuksia. Muutenkin edellä mainitut järjestöt asettavat yleisön saataville ja pitävät esillä sellaista tietoa, josta on haittaa paitsi homoseksuaaleille, myös useille muille väestöryhmille. Toisin kuin Setan ja SMOK:in allekirjoittamat WPATHin suositukset, yksikään Räsäsen homoseksuaaleja koskeva väite ei aiheuta tosiasiallista uhkaa kenenkään hyvinvoinnille, terveydelle ja turvallisuudelle.
Mitä Räsäsen kannanottojen loukkaavuuteen tulee, on kyse eri mieltä olevan vastapuolen tulkinnasta. Nimittäin väite, että “homoseksuaalisuus on psykoseksuaalinen kehityshäiriö”, ei itsessään sisällä moraalista johtopäätöstä, että homoseksuaalisuus olisi oikein tai väärin. Myöskään pelkkä jonkin asian luonne häiriönä tai sairautena ei johda tällaiseen oikein-väärin-asetelmaan. Räsäsen spekuloi, että “seksuaalisen identiteetin eheytyminen kohti normaalia heteroseksuaalista tunne-elämää on mahdollista, jos ihminen on itse motivoitunut ja halukas hoitoon”. Tähän sisältyy taas kuviteltu tilanne, jossa homoseksuaalisuus häiritsee ihmistä itseään, ja että hän voi haluta asiaan muutosta. Se ei ole sama asia kuin ehdottaa tai vaatia eheytyshoitoja kaikille homoseksuaaleille.
Lisäksi väittäessään, että homoudessa on kyse “seksuaalisesta poikkeavuudesta”, on Räsänen peräti aivan oikeassa. Ilman muuta homoseksuaalisuus on poikkeama siitä tilastollisesta faktasta, että suurin osa ihmisistä on heteroseksuaaleja. Sekään ei ole moraalikysymys, vaan vallitseva asiaintila. Mielestäni näistä asioista loukkaantuminen kertoo yhtäältä omahyväisyydestä ja itsekeskeisyydestä, toisaalta hauraasta minäkuvasta ja itsetunnosta, mutta ennen kaikkea puutteellisesta erimielisyyksien sietämisestä – taito, joka on yhteiskunnassa toisten ihmisten kanssa vuorovaikutuksen ja toimeentulon kannalta välttämätön.
Yhdyn Räsäseen hänen sanoessaan, että olisi asia erikseen, että hänen omiin luentoihinsa, Raamatun tulkintaansa sekä vanhentuneisiin oppikirjoihin perustuvia kirjoituksiaan ”paheksuttaisiin, niitä vastaan hyökättäisiin, Lääkäriliitto jyrähtäisi ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos laittaisi statementin, että tämä ei ole nykylääketieteen mukaista”. Mutta se, että Korkein oikeus päättää äänin 3–2 kyseessä olevan rangaistava rikos, – käräjä- ja hovioikeuden 8 eri tuomarin aiemmin antaman vapauttavan päätöksen jälkeen – avaa eräällä tapaa uuden oven ja ylittää tietyn kynnyksen suomalaisessa oikeusjärjestelmässä.
Mielestäni optimaalisin tilanne olisi se, että yhteiskunnassamme turvattaisiin laaja uskonnon-, mielipiteen- ja sananvapaus, kunhan se ei todennettavasti loukkaa toisten vastaavaa oikeutta, tai aiheuta heille konkreettista uhkaa. Perusoikeuksiamme turvaavien lakien tulisi olla niin kiistattomia ja yksiselitteisiä, sekä kunkin rikoksen kriteerit niin tarkasti määriteltyjä, ettei niihin jää yhdellekään poliittiselle tai uskonnolliselle ideologialle altista tulkinnanvaraa.
Tällä tavoin varmistettaisiin myös, että todelliset rikokset, kuten eri väkivallan muodot ja niihin yllyttäminen, tunnistetaan, niistä rangaistaan, eikä niitä sekoiteta mihin tahansa yleisestä konsensuksesta eriävään mielipiteeseen. Vaaran merkkejä tähän täysin toiseen ääripäähän luisumisesta on jo nimittäin ilmassa, sillä Seta uutisoi välittömästi Räsäsen tuomion jälkeen toivovansa, että ratkaisu ”vahvistaa sitä, että sateenkaari-ihmisiin kohdistuvasta vihapuheesta ilmoitetaan aiempaa useammin, tapauksissa nostettaisiin useammin syytteet ja niitä arvioitaisiin useammin tuomioistuimissa”.
Minulle lesbona Räsäsen mielipiteet tai julkaisut eivät ole vihapuhetta, eivätkä varsinkaan kiihottamista homoseksuaaleja vastaan. Enkä aio jatkossakaan ilmoittaa yhdestäkään sellaisesta ”vihapuheesta”, jossa ei ole kyse suorasta väkivallasta tai sen uhasta. Voimme Räsäsen, ja kenen tahansa muunkin, kanssa olla eri mieltä ja silti elää rinnakkain toisiamme häiritsemättä. Samaan aikaan, kun minä elän seksuaalisessa ja romanttisessa parisuhteessa vaimoni kanssa, Räsänen voi omistaa elämänsä Raamatun tulkinnalle ja mielipiteidensä julistamiselle Räsänen voi kutsua sitä kehityshäiriöksi, synniksi ja häpeäksi, johon minä voin vastata: ”Entä sitten?”
Kuitenkin tämän jälkeen voimme yhteistuumin kävellä eri suuntiin – tai näin olen tähän asti ainakin kuvitellut olevan maassamme tapana.
Henkilökohtaisesti minun täytyy kuitenkin ihailla Räsäsen horjumatonta uskoa asiaansa, ja suoraselkäisyyttä puolustaa itselleen tärkeitä arvoja silloinkin, kun muut ihmiset kääntävät hänelle selkänsä ja juhlivat hänen häviötään – itse itseään “ihmisoikeusliikkeiksi” kutsuvat Seta ja Pride- yhteisö eturintamassa. Räsänen osuu hykerryttävällä tavalla naulan kantaan verratessaan oikeudenkäyntiään pääsiäisen ajan tapahtumiin. Kuvainnollisesti ristillä roikkuessaankin hän kääntää katseensa tilanteensa valoisiin puoliin, ja onnistuu löytämään tappionsa tarkoituksen suuremmassa mittakaavassa.
Myrskyn jälkeen vaikeuksista alkaa toisinaan itää jonkin uuden ja hyvän siemen, jonka täyden kukoistuksen näemme vasta myöhemmin. Elämän koettelemusten kestämisessä meitä auttavat rakastamamme lähimmäiset – ja joitakin usko.
“Otamme vastaan Jumalalta hyvää, joten miksemme ottaisi vastoinkäymistäkin.” Kaiken jälkeenkin tämän yhden pilkatun, herjatun ja ideologisesti vaiennetun naisen puheesta en voi kuulla muuta kuin teeskentelemättömän lämmön, rauhan ja hyvän tahdon toisille.
Olipa meillä muilla uskonlahjaa tai ei, on meillä tästä filosofiasta vielä paljon opittavaa.
Kirjoittanut: Duumimamma
Duumimamma on lesbo, ateisti ja sisällöntuottaja. Seuraa Duumimammaa TikTokissa.
Lue lisää vieraskynäkirjoituksia:
Vergiliuksen arkku: Kuka pelkää Päiviä?
Sami Montell: Homouden imago ajassa
S.K. Kaaruna: Mikä ihmeen Cass-review?
A.K.: Kenen Pride?
S.K. Kaaruna: WPATH – Tästä on kyse