Kaari Utrio on monella tapaa merkittävä suomalainen nainen ja kirjailija. Kaarunan tajunnan hän räjäytti kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla kertomalla kirjassaan “Eevan tyttäret”, että naisilla on ollut jo ammoisina aikoina rakkaus- ja seksisuhteita keskenään. Sänkyä oudosti täristäneet ja toisilleen helliä ohjeita kuiskutelleet opettajattaret jäivät elelemään Kaarunan korvien väliin.
Vähän vanhempana kirjastoissa luuhaava Kaaruna pääsi jyvälle Myrttilaakson tapauksesta, jossa uskonyhteisön naiset mm. öljysivät toisiaan ja elivät rakkaussuhteissa. (Tapaukseen voi tutustua tarkemmin Arto Julkusen 2024 ilmestyneessä kirjassa Hurskaat ja hauraat).
Naiset ovat aina olleet ovelia, ja rakkaussuhteen kätkeminen kristilliseen lähimmäisenrakkauteen on tempuista vanhimpia. Ennen vanhaan ei puhuttu lesboista, sanottiin ehkä että ne ovat asuneet yhdessä nuoresta asti, neiti-ihmiset. Tai ei se mennyt naimisiin, jakoi kulut toisen vanhanpiian kanssa. Mikä olisikaan hyveellisempää kuin lämmin toveruus toisen siveän neidin kanssa. Kaksistaan saatettiin kasvattaa lapsia ja sukuloida aivan rauhassa.
Orlando Figesin Venäjän vallankumousta käsittelevässä kirjassa “A People’s Tragedy” mainitaan viimeistä tsaaritarta mustamaalatun julkisesti vihjailemalla että tällä olisi seksisuhde hovinaiseensa. Tässä juorussa ei tiettävästi ole toden hiventäkään, mutta mistään täysin tuntemattomasta ilmiöstä ei kuitenkaan ollut kyse, jos kerta solvata osattiin ja kaikki tiesivät kuinka pahasta asiasta oli kysymys. Rohkenen olettaa, että suuriruhtinaskunta oli sen verran lähellä Pietaria että ilmiöstä jotain tiedettiin täälläkin.
Jos maailmanhistoriaa katsotaan laajemmin, on miesväestö säännöllisesti harventunut sotien melskeissä jopa lähes minimiin. On ollut kokonaisia kyliä, jossa on naisten lisäksi vain pikkupoikia ja kenties pari yli-ikäistä äijänkäppänää. Sitten ovat naiset keskenään kasvattaneet miehistä tyhjentyneissä kylissä seuraavaa sukupolvea. Varmasti silloin joskus elämän kovuutta paettiin toisen naisen syliin. Joillekin tämä hirveä tragedia on ollut avain yksityiseen onneen, johon normaaliaikoina ei olisi mitenkään päässyt käsiksi.
Lesbohistorian kiehtovuus ja hankaluus on kokonaiskuvan kasaaminen, mutta uteliaalle harrastajalle luvassa on antoisa löytöretki. Kun sanat puuttuvat, teot jäävät. Yhteiset kodit, jaetut työt, keskinäinen lojaalius ja toisinaan skandaalöösit vihjaukset piirtävät ääret sille, mitä ei saanut sanoa ääneen, mutta elettiin silti.
Suomalainen lesbohistoria ennen iskulauseita ja järjestöjä onkin enemmän kotiten historiaa kuin mielenosoituksia. Se on talousliittoja ja tunnesiteitä, naisia jotka pitivät toisistaan kiinni elämän myrskyissä. Joskus vaihdettiin kumppania ja itkettiin luotettaville ystäville sydänkipuja. Ajan moraali salli kaiken, kunhan sitä ei määritelty liian yksityiskohtaisesti. Määrittelyn välttely oli suojamuuri, ja muurien takana eletään joskus yllättävän täyttä elämää.
Kun 1900-luvun loppu toi sanat, se toi myös vastuun: nyt piti selittää. Sitä ennen riitti, että elettiin. Naiset asuivat yhdessä, hoitivat sairaita, kasvattivat lapsia ja jakoivat arjen. Rakkaus ei vaatinut julistusta, päinvastoin. Se vaati taitoa olla näkymätön silloin kun näkyvyys oli vaarallista. Naiset ovat aina löytäneet toisensa. Vasta hiljattain maailma on oppinut huomaamaan sen.
Lue myös:
Ja lue myös lisää SK Kaarunalta;
