Muistatteko kuka on Maailman vahvin tyttö? Hevosta nosteleva Peppi ei minun lapsuudessani ollut imelä ja siloteltu piirroshahmo, vaan lihaa ja verta oleva voimakas ja itsenäinen Etelämeren prinsessa. Keski-ikäisenä tätinä tyttöys on minulle hauska ja haikea muisto. Olen myös surullinen ja kiukkuinen siitä, kuinka someaika on työntänyt tytöt kummallisiin lokeroihin, joita hädin tuskin tunnistan. Minulla oli kasvaessani Pepin lisäksi roolimalleina soturiprinsessa Xena, Alienin Ripley ja Vasquez (“Have you ever been mistaken for a man? “) sekä vampyyrintappaja Buffy.
Nämä hahmot eivät syntyneet vääriin kehoihin. He olivat sataprosenttisesti tyttöjä ja naisia, mutta eivät ahdistuneita tavastaan olla naisia ja tyttöjä. He eivät tarvinneet kirurgiaa tai hormoneja ollakseen vahvoja ja aktiivisia ja miesten vallankäytön ulkopuolella.
Silloin poikatyttöys ei ollut diagnoosi, vaihe tai ongelma. Se oli normaali tapa olla aktiivinen ja utelias tyttö, joka jaksoi juosta ja kiivetä puihin ja vähät välitti oliko keho vaikkapa vähän pullea tai “liian” lihaksikas. Poikatyttö sai pukeutua halutessaan poikien vaatteisiin ja leikata hiukset lyhyeksi. Aikuisena naisena hän saattoi jatkaa samalla linjalla tai sitten ei. Joistakin lähipiiri aavisteli lapsuudesta lähtien, että ei tuo meidän Marjatta taida miehistä olla kiinnostunut.
Nykyään maailma on periaatteessa avoimempi, mutta kuitenkin kummallisesti kapeampi. Ihmiset ilmeisen tosissaan kuvittelevat, että ihmistä on muokattava sukupuolen ilmaisun perusteella. Jos tyttö käyttäytyy poikamaisesti, hän ei ole poikamainen tyttö, vaan poika, joka tulee hormoneilla ja kirurgin veitsellä muovata ja kaivertaa esiin naisen kehosta. Tämä on kammottavaa. Antaa poikatytön olla rauhassa se tyttö tai nainen joka hän jo syntyessään on.
Naiseus ei ole lelu eikä fetissi. Poikatyttöys ei ole rikkinäisyyttä, se on edelleen voimakas identiteetti, joka tarvitsee tilaa kukoistaakseen. Ja koska maailma ympärillä kapenee ja muuttuu, meidän on päättäväisesti puolustettava tätä tilaa.
Teillä on täällä uusia blogitekstejä, joissa suhtaudutaan varsin suopeasti tähän rikkinäiseksi leimaamiseen silloin, kun se tulee kristillisen eheytysliikkeen suunnalta. Näitä uusia tekstejä ei voi kuitenkaan kommentoida. Mistähän syystä? Monella homolla tai lesbolla voisi olla jotain sanottavaa siitä ristiriidasta, että puututte voimakkaasti queer-liikkeen suunnalta tulevaan homofobiseen viestintään, mutta käännätte kelkan heti, kun on kyse jostain uskovaisesta kansanedustajasta ja hänen taustajoukoistaan.
Minä huomautan puolestani, että kristillisten eheyttäjien sananvapautta voisi puolustaa myös niin, että vastustaa samalla heidän leimaavaa rikkinäisyysretoriikkaansa. LHB-ihmisiä puolustavalta yhdistykseltä tuollaisen vastalauseen luulisi tulevan ihan periaatteellisesti ja ilman mitään kiertelyjä. En minäkään hyväksy homoseksuaalisena miehenä sitä, että minun nimissäni annetaan sananvapautta rajoittavia poliittisia tuomioita, mutta se ei tarkoita, että alan suhtautua myötämielisesti ideologiaan, joka perustuu homoseksuaalien henkisen elämän sorkkimiseen ja sen “rikkinäiseksi” leimaamiseen.
Kiitos huomiosta, osasta postauksia oli jäänyt kommentointimahdollisuus pois. Tilanne korjattu ja jatkossa kommentointi on mahdollista oletuksena.