Muistatteko kuka on Maailman vahvin tyttö? Hevosta nosteleva Peppi ei minun lapsuudessani ollut imelä ja siloteltu piirroshahmo, vaan lihaa ja verta oleva voimakas ja itsenäinen Etelämeren prinsessa. Keski-ikäisenä tätinä tyttöys on minulle hauska ja haikea muisto. Olen myös surullinen ja kiukkuinen siitä, kuinka someaika on työntänyt tytöt kummallisiin lokeroihin, joita hädin tuskin tunnistan. Minulla oli kasvaessani Pepin lisäksi roolimalleina soturiprinsessa Xena, Alienin Ripley ja Vasquez (“Have you ever been mistaken for a man? “) sekä vampyyrintappaja Buffy.
Nämä hahmot eivät syntyneet vääriin kehoihin. He olivat sataprosenttisesti tyttöjä ja naisia, mutta eivät ahdistuneita tavastaan olla naisia ja tyttöjä. He eivät tarvinneet kirurgiaa tai hormoneja ollakseen vahvoja ja aktiivisia ja miesten vallankäytön ulkopuolella.
Silloin poikatyttöys ei ollut diagnoosi, vaihe tai ongelma. Se oli normaali tapa olla aktiivinen ja utelias tyttö, joka jaksoi juosta ja kiivetä puihin ja vähät välitti oliko keho vaikkapa vähän pullea tai “liian” lihaksikas. Poikatyttö sai pukeutua halutessaan poikien vaatteisiin ja leikata hiukset lyhyeksi. Aikuisena naisena hän saattoi jatkaa samalla linjalla tai sitten ei. Joistakin lähipiiri aavisteli lapsuudesta lähtien, että ei tuo meidän Marjatta taida miehistä olla kiinnostunut.
Nykyään maailma on periaatteessa avoimempi, mutta kuitenkin kummallisesti kapeampi. Ihmiset ilmeisen tosissaan kuvittelevat, että ihmistä on muokattava sukupuolen ilmaisun perusteella. Jos tyttö käyttäytyy poikamaisesti, hän ei ole poikamainen tyttö, vaan poika, joka tulee hormoneilla ja kirurgin veitsellä muovata ja kaivertaa esiin naisen kehosta. Tämä on kammottavaa. Antaa poikatytön olla rauhassa se tyttö tai nainen joka hän jo syntyessään on.
Naiseus ei ole lelu eikä fetissi. Poikatyttöys ei ole rikkinäisyyttä, se on edelleen voimakas identiteetti, joka tarvitsee tilaa kukoistaakseen. Ja koska maailma ympärillä kapenee ja muuttuu, meidän on päättäväisesti puolustettava tätä tilaa.
