Etsinnässä jotain katsottavaa vuodenvaihteen vapaapäiviksi?
Nimimerkki Vergiliuksen Arkku perehtyy pitkässä arvostelussaan Interview with the Vampiren uuteen tv-sarja-adaptaatioon, joka on viimeinkin katsottavissa nyt myös Suomessa. Miksi Anne Ricen klassikkoromaani on erityisen tärkeä seksuaalivähemmistöille ja miten se näkyy uudessa sarjassa? Samalla valottuu myös alkuperäisen kirjan vaikutus vampyyrin hahmon kehitykseen viimeisten vuosikymmenten aikana.
Mitä: Eletään viime vuosisadan alkua. Louis de Pointe du Lac on mustaihoinen bordellinpitäjä New Orleansissa. Nuoren miehen aika kuluu osaltaan kyseenalaisen liiketoimensa harjoittamisessa, osaltaan suhteiden ylläpitämisessä häntä häpeilevän säädyllisen porvarissukunsa kanssa, toisinaan herraskerhoillessa paikallisten silmäätekevien korttipöydässä – herraskerhon, jonka ulkokehällä häntä lähinnä siedetään asemansa ja varallisuutensa ansiosta. Hämäräbisneksien siimekseen mahtuu juuri ja juuri ajoittaiset yölliset kohtaamiset toisten miesten kanssa, asia, josta aikakauden huomioon ottaen on vaiettava niin Louis’n enemmän kuin vähemmänkin säädyllisissä piireissä.
Sattuu eräänä kauniina yönä, että Louis’n tiet risteävät erään aristokraattisen kuumaverisen (ja lumoavan karismaattisen) Lestat de Lioncourt -nimisen ranskalaismiehen kanssa. Uusi tuttavuus mullistaa hänen rakkauselämänsä – ja vetää siinä samalla loputkin hänen elämästään hämärän rajamailta lopulliseen yöhön… He muuttavat yhteen ja perustavat epätodennäköisen perheen. Myöhemmin kaksikon elämään liittyy myös nuori Claudia, jonka he tulevat adoptoineeksi varmalta kuolemalta vampyyriperheensä kolmanneksi jäseneksi. Uusi ”perneenjäsen” ei ainakaan rauhoita heidän sievästi sanottuna myrskyisää suhdettaan.
Sarjan tapahtumat ulottuvat vuosisadasta toiseen ja mantereelta mantereelle. (Toisella kaudella tapahtumien pääasiallisena näyttämönä toimii sotien jälkeinen Pariisi). Menneisyyteen sijoittuvan pääjuonen rinnalla etenee kehyskertomus, joka sijoittuu nykypäivän Dubaihin, mihin Louis kutsuu veteraanitoimittaja Daniel Molloyn haastattelemaan itseään pitkän elämänsä vaiheista. Haastattelun on tarkoitus korjata aikaisempaa yritystä Molloyn nuoruudesta 70-luvulla, joka mitä ilmeisimmin päättyi katastrofaalisesti. Aiempi kohtaaminen ei ainakaan pehmennä suorapuheisen toimittajan asennoitumista yli satavuotiaaseen vampyyriin. Molloy ei kakistelematta niele Louis’n ajoittain epäluotettavalta haiskahtavaa kerrontaa.
Historiallinen New Orleans tarjoaa tunnelmallisen miljöön goottiromanttiselle tarinalle. Anne Rice kasvoi ja asui suuren osan elämästään kaupungissa, johon hän myöhemmin sijoitti huomattavan osan romaaneistaan.
Arvio: Kirjailija Anne Ricen (1941–2021) esikoisteos, vuoden 1974 Interview with the Vampire (suomennettu vuonna 1992 nimellä Veren vangit) on yksi vampyyrin hahmoa oleellisesti uudistanut kauhugenren merkkipaaluista. Vaikka jo toissavuosisadan vaihteessa vampyyria saatettiin käsitellä jo ainakin osittain traagiikan sävyillä, vasta Ricen teoksessa toiseuden ja ulkopuolisuuden teemat nousivat keskiöön, ja kuten nimestäkin voi päätellä, ensimmäistä kertaa vampyyrisen näkökulmahenkilön itsensä kertomana.
Vampyyrin salattu identiteetti ja salamyhkäinen yöelämä tekivät olennosta tietysti erityisen passelin hahmon seksuaalisen erilaisuuden tutkimiseen, millä on vahvat juurensa jo Ricen alkuteoksessa. Louis’n ja Lestatinkin romanttinen suhde on siinä toki vielä pinnanalainen, mutta kirjan lukuisissa jatko-osissa Rice luopui kiertelystä. Uusi TV-sarja onneksi jatkaa myöhempien kirjojen avointa linjaa, josta Neil Jordanin vuoden 1994 (sinänsä erinomaisessa) elokuva-adaptaatiossa vielä pidättäydyttiin: uudessa tv-sarjassa Louis on homo, Lestat puolestaan peuhaa pidäkkeettä ja usein molempien sukupuolten edustajien kanssa.
(Villi veikkaus, että hänen omassa, tulevassa tv-sarjassaan myös ne kaikki muut hiljattain lanseeratut sukupuolet saavat osansa hänen lemmekkäästä huomiostaan).
Ricen alkuun sysäämä liike, jossa vampyyri alettiin hiljalleen nähdä kauhua herättävän hirviön sijasta sympaattisena antisankarina ja metaforana vähemmistökokemuksen luotaamiselle, sai kenties huipentumansa True Blood -nimisen TV-sarjan (2008–2014) muodossa. Siinä vähemmistönäkökulman poliittinen ulottuvuus nostettiin rivien välistä etualalle. HBO:n hittisarjan maailmassa vampyyreilla on oma kansalaisoikeusliikkeensä, joka ”ruumisarkusta ulos tultuaan” taistelee asemastaan Yhdysvaltain yhteiskunnallisessa elämässä muiden vähemmistöjen aiemmin viitoittamaan tyyliin.
Tuore käänne oli kekseliäs ja ajatuksia herättävä, mutta tuli sarjan edetessä paljastaneeksi yhä selkeämmin ne rajoitteet, joita vampyyri metaforana vähemmistöille (erityisesti seksuaalivähemmistöille) piti sisällään: kun kyseinen vähemmistö on lähes kuolematon, ja vieläpä monessa suhteessa kyvyiltään ylivoimainen suhteessa valtaväestöön – ja pitää kyseistä valtaväestöä vieläpä suurimpana herkkupalanaan, josta kykenee vain vaivoin pidättäytymään – on heitä vaikea pitää sympaattisina altavastaajina suhteessa heidän haavoittuvaisempaan ”sortajaluokkaansa”.
Itsekin muistan hämärästi sarjan neloskaudella omien sympatioideni kääntyneen vaivihkaa noitien puoleen heidän ja vampyyrien välisessä sodassaan. Pian sen jälkeen mielenkiintoni koko sarjaa kohtaan taisikin nopeasti lopahtaa, enkä koskaan katsonut sen seuraavia kausia…
True Bloodin alussa sen vampyyrit onnistuivat (ihmisoikeustaiston jokseenkin arkipäiväistävästä kehystyksestä huolimatta) säilyttämään sentään vielä osan niille ominaisesta, kiehtovan vaarallisesta viehätysvoimasta, mutta sen laajetessa ja venyessä kokonaiseksi hirviösaippuaoopperaksi hienovarainen tasapaino rinnakkaisten teemojen välillä murtui. Populaarikulttuurin kestävän kiehtova hirviö surkastui lopulta yhdeksi saippuaoopperahahmoksi muiden muassa. Se ei auttanut, kun henkilögalleria vilisi lopulta noitien lisäksi vielä ihmissusia, pantteri-ihmisiä, keijuja…
Samoihin aikoihin elokuvateattereissa kiertänyt Twilight-sarja auringossa kimmeltävine sixpackeineen teki myös kieltämättä huomattavan osansa verenimijöiden pitkään kestäneen hohteen sammuttamiseksi.
Vuonna 2022 alkanut, koko nimeltään Anne Rice’s Interview with the Vampire saapuu siis näyttämölle haastavaan tilanteeseen. Itsekin olin skeptinen sen mahdollisuuksien suhteen elvyttää lähinnä romanttisen viihteen troopiksi luisuvaa kauhuikonia. Tv-sarja menestyy kuitenkin yli odotusten. Yksi syy on se, ettei palkitun näytelmäkirjailija Rolin Jonesin luotsaama sarja ole liian innokas tekemään sen verenimijöistä sympaattisia kärsijöitä. Vähemmistökehystyksen väistyminen takaisin osittaiseksi ja rivien väliin, on epäilemättä auttanut kyseisen linjan vetämisessä, etenkin koska sarjassa on nyt varsinaisia homoja ja bissejäkin, joiden kautta käsitellä seksuaalivähemmistöjen kokemusta viime vuosisadalla.
Toinen syy on kehyskertomus. Aina kun kerronta on vaarassa typistyä yhdeksi kuutamolliseksi kärsimysnäytelmäksi, heittää toimittaja Daniel Molloy kapuloita rattaisiin esittämällä Louis’n yksioikoista narratiivia horjuttavia ”vaikeita kysymyksiä”. Samalla palautuu keskiöön vampyyrikolmikon kulinaarisen historian jälkeensä jättämät verijäljet. Sarjan aikana eettistä vampyrismia kohti haparoiva Louis’kaan ei nimittäin ole tässä suhteessa mikään puhdas pulmunen (tai puhdas lepakkonen, kai).
Louis’n Dubain ylellinen luksusasunto on riisutussa keinotekoisuudessaan omalla tavallaan selkäpiitä karmiva. Sen valoa suodattavat ikkunat tarjoavat harvinaisen näkymän päivänvalosta.
Toimittajan rooli sarjan omantunnon äänenä ja ihmislajin näkökulman tuojana on kieltämättä melkoinen tasapainotyö, ja vaarassa ajautua itseään toistavaan nalkuttamiseen. Henkilöhahmolle rakennettu tausta elämän parkkiinnuttamana veteraanitoimittajana, jota varjostava kuolemansairaus ei ole ainakaan kesyttänyt, tekee kuitenkin osansa myydäkseen hahmon katsojalle. Leijonanosan työstä tekee kuitenkin näyttelijä Eric Bogosian herkullisen riidanhaluisella ja pisteliäällä roolisuorituksellaan.
Toisaalta vampyyrien hirviön ja ihmisen välisestä kaksoisluonnosta muistuttaa sarjan ajoittainen, rajoja koetteleva väkivalta, joka ravistelee katsojan (tai itseni ainakin) hereille aina, kun meno on väljähtyä pelkäksi ihmissuhdevatvomiseksi. Varoituksen sana siis: sarja ei tosiaan pidättäydy vain klassisen vampyyrikauhukuvaston estetisoiduissa verinoroissa sensuellisti antautuvilla kauloilla, vaan on järeämpää, lihaa ja lihasta repivää tavaraa. Maanläheisempää kauhua sarjaan tuo myös Louis’n ja Lestatin kuuma mutta lievästi sanottuna toksinen suhde, joka kerää sen myöhemmissä vaiheissa huimiakin kierroksia. (Eikä nuorempi ja voimakastahtoinen Claudiakaan jää paljon vanhimman vampyyrin jälkeen, mitä verisiin edesottamuksiin tulee.)
Uusi Interview with the Vampire ei siis sovi herkemmille katsojille, eikä siltä tulisi liioin odottaa puhtoisen affirmoivaa homo- ja birepresentaatiotakaan. Ja 2020-luvulla se on ehkä paras poliittinen ele, minkä se olisi voinut tehdä. ”We all have our own shit”, joku voisi asian sosiaalisessa mediassa tiivistää, eikä se katso suuntautumista. Vampyyreillä kyseistä shittiä on sitten vaan muita enemmän (vaikka käsinkosketeltavat kuona-aineet jäävätkin heiltä kenties uupumaan).
Sarjan karismaattisista päähenkilöistä on helppo pitää, joskus heihin voi jopa samaistua, mutta harvoin varauksetta ja keskeytyksettä, mikä tekee mannaa sen draamallisen jännitteen säilymiselle.
Yksi aspekti, joka poiki keskustelua ensimmäisen kauden ilmestymisen aikoihin, oli sarjan muutokset päähenkilön profiiliin ja sen lähtötapahtumien ajankohtaan. Itse vastustan yleisesti ottaen elokuva-adaptaatioiden roolituksessa tehtyjä muutoksia henkilöhahmoihin, silloin kun taustamotivaationa on lähinnä mukautuminen ajankohdan poliittisiin paineisiin. Varsinkin kun kyse on historiallisista aiheista, poliittinen casting vetää häiritsevästi huomion itsestään tarinasta sen luojien edistyksellisyyden esittelyyn ja antaa kokonaisuudelle helposti vähintään silauksen keinotekoista muovin esanssia.
Tätä ehkä perustellaan ajankohtaisuudella (”Nythän on vuosi 20XX jne.) mutta kuten hyvin tiedetään, mikään ei ikäänny yhtä nopeasti ja lopullisesti kuin ajankohtaisuus.
Uuden adaptaation tapauksessa sen hahmojen ”uudelleenkuvittelu” ei kuitenkaan jää pinnalliseksi signaaliksi, vaan muutosten seurannaisia on mietitty varovasti ja niitä draamallisesti hyödyntäen. Louis’n muutettu etnisyys (ja avoimesti käsitelty seksuaalinen suuntautuminen) avaavat mahdollisuuksia tutkia ihonvärin, seksuaalisuuden ja luokan vaikutuksia (etenkin) 1900-luvun alun Yhdysvalloissa.
Kuulostaako intersektionaaliselta? No sitä se onkin (ja ymmärtääkseni woke-väki rakastaa sarjaa) mutta kenties johtuen sen henkilöhahmojen parhaimmillaankin harmaasta moraalista, uusi sarja onnistuu välttämään kömpelömmin ”edistyksellisten” verrokkiensa progressiivisen moraliteetin sivumaun, missä katsoja voi pahimmillaan tehdä osuvia arvauksia henkilöhahmojen luonteen jaloudesta/alhaisuudesta pelkkien ulkoisten identiteettitunnusmerkkien perusteella. Ja se jos mikä on itse asiassa edistyksellisen sijasta pelkästään taantumuksellista.
Sarja ei käännä katsettaan esimerkiksi Yhdysvaltojen sadan vuoden takaisesta rasismista, mutta se ei myöskään näe vaivaa minkään yksittäisen ihmisryhmän julkikuvan kiillottamiseksi (tai likaamiseksi). Pohjimmiltaanhan hyvän ja pahan raja kulkee kuitenkin ihmisen sydämessä, ei siististi ihmisryhmien välillä.
Kuten alkuperäistä tarinaa tuntevat ehkä jo huomasivat, sarjan muutokset eivät rajoitu kuitenkaan pelkkiin yksityiskohtien vaihteluihin, se myös rakentaa, kommentoi joskus kyseenalaistakin alkuperäistä tarinaa, esimerkiksi tökkiessään Louis’ mainittua, ajoittain epäluotettavaa kerrontaa. Se saattaakin olla sarjan älynystyröitä kutkuttavinta antia vakiintuneille Anne Ricen faneille. Alkuperäisessä kirjassahan haastatteluja oli vain yksi, jota tässä päästään uudelleenvalottamaan sen vuoteen 2022 sijoittuvalla uudella aikatasolla.
Uusi Interview with the Vampire on siis paitsi uudelleenkuvitelma, se on tavallaan samalla myös jatko-osa (sekä silta sarjan tuleviin kausiin, joiden lähteenä toimivat Ricen myöhemmät vampyyrikirjat).
Pääosia esittävä kolmikko sarjan ensimmäiseltä tuotantokaudelta Jacob Anderson, Sam Reid ja Bailey Bass..
Muutosten onnistuneisuuteen myötävaikuttaa epäilemättä Louis’ta esittävän Jacob Andersonin sielukas näyttelijäntyö (useimmat lukijoista tuntenevat hänet etupäässä Game of Thronesin Harmaa matona). Anderssonin roolisuoritus on huima edistysaskel verrattuna Brad Pittin (harvinaiseen tylsään ja tylsistyneeseen) suoritukseen muuten laadukkaassa alkuperäisessä elokuva-adaptaatiosta. Erityistä kiitosta ansaitsee hänen hallittu äänenkäyttönsä, jolla Anderson maalaa kuvan herkästä, mutta pitkän ikänsä henkisesti koetelemasta kuolemattomasta – mikä on aina vaikea suoritus kelle tahansa nuorelle näyttelijälle.
Mikä yllättävintä, Sam Reid hohtaa ehkäpä vielä valovoimaisemmin Lestatina. Juuri tästä roolista olin kaikkein skeptisin, kun ryhdyin tihrustamaan sarjan ensimmäisiä jaksoja. Vahvalla ranskalaisella korostuksella varustettu, viihdyttävän (joskus kauhistuttavan) luonnevikainen keikari on kieltämättä mehukas rooli, mutta myös riskialtis. Suurten eleiden persoonallisuuden esittäminen vaatii paradoksaalisesti hienovaraisuutta, mitä Reidillä onneksi on riittämiin. Sitä maustavat edelleen velmu huumorintaju, joskus harvoin jopa esiin pilkahtava haavoittuvaisuus.
Muun näyttelijäkaartin roolityö (Bogosianin Molloyta lukuun ottamatta, joka on siis myös erinomainen, joskin omintakeisiin maneereihinsa tukeutuva) sijoittuu hyvän tai vähintään kelvollisen välimaastoon. Claudiaa esittävät näyttelijät (Bailey Bass ja Delainey Hayles) suoriutuvat omalla tavallaan hyvin vaikeasta roolistaan aikuistuvana ja myöhemmin aikuistuneena naisena teini-ikäisen tytön ruumiissa, joskin he jäävät lähestulkoon väistämättä Kirsten Dunstin alkuperäisen adaptaation hämmästyttävän uskottavan lapsinäyttelijän työn varjoon. Harmi, että aikatauluristiriidoista johtunut näyttelijävaihdos tuotantokausien välillä väistämättä heikentää vaikutelmaa hahmon johdonmukaisesta kehityksestä.
Assad Zaman Armandina, tarinan kolmantena merkittävänä miesvampyyrina, on hahmona jokseenkin muita vähemmän puhutteleva. Zaman vaikuttaa itse asiassa ajautuneen Brad Pitin alkuperäisen adaptaation angstaavaan sivustakatsojan rooliin. Vähempi vaikuttavuus johtuu kuitenkin ehkä enemmän näyttelijän puutteellisen suorituksen sijasta etupäässä hänen epäkiitollisesta asemestaan miesten kolmiodraaman (lähestulkoon väistämättä) vähemmän kiinnostavana kolmantena pyöränä.
Muista näyttelijöistä mainittakoon vielä Ben Daniels viihdyttävän kierona vampyyri ja teatteridiiva Santiagona, joka onnistuu osaltaan paikkaamaan erään tärkeän henkilöhahmon vähäistä esiintymistä sarjan 2. tuotantokaudella.
Ben Daniels juonikkaana Santiagona, jonka tähdittämä teatteri on merkittävässä osassa sarjan pääosin Pariisiin sijoittuvalla toisella kaudella.
Elokuvallisesti kaikki sarjassa on kohdallaan. New Orleansin ja Pariisin öistä otetaan kaikki irti läpitunkemattoman sankkoine varjoineen. Niitä vasten modernin Dubain steriili ja virtaviivainen kaupunkisiluetti pilvenpiirtäjineen ja ylellisine kattohuoneistoineen tarjoaa voimakkaan kontrastin historiallisten miljöiden rouheudelle – ja sarjan harvinaiset näkymät päivänvalosta. Osittain sen henkilöhahmojen suljetusta maailmasta johtuen sarjan skaala voi tuntua ehkä pienenpuoleiselta, mutta se sulkeutuneisuuskin on lopulta onnistuttu kääntämään tunnelmaa luovaksi hyveeksi.
Sarjan veto tosiaan hieman laskee 2. kaudella johtuen aiemmin mainitusta keskeisen hahmon osittaisesta poissaolosta. Muuta merkittävää moitteen sanaa en siitä keksi. Tuntuu hieman epäsopivalta antaa tähtipisteitä tällaisen esseelaajuutta hipovan arvostelun jälkeen, joten todettakoon vain, että suosittelen sarjaa kaikille kauhun ja goottiromantiikan ystäville – ellei satu sitten olemaan herkkä väkivaltakohtauksille tai enemmän kuin hivenen kajahtaneiden ihmissuhteiden kuvaukselle. Odotan innolla vuonna 2026 alkavaa sarjan kolmatta tuotantokautta, jossa siirrytään ensimmäisen kirjan tapahtumista Ricen myöhemmin kirjoitettuihin teoksiin ja Lestat-vampyyrin edesottamuksiin.
Tosin sarjan mahdollisessa jatkossa saattaa pidemmän päälle piillä myös sen akilleen kantapää. Tutustuessani Anne Ricen myöhempien vampyyrikirjojen synopsiksiin, en voinut olla aavistelematta, että True Blood- henkinen saippuaopperaistuminen saattaa olla myös tämän klassisemman vampyyrisarjan kohtalona. Toivottavasti sarjan tuottajat ymmärtävät lopettaa hyvissä ajoin, ennen kuin taso on aivan pudonnut jalkojen alta.
Muuta: Ricen faneja hemmotellaan, sillä myös hänen toinen merkittävä, tällä kertaa mahtavaan noitasukuun keskittyvä kirjasarjansa on saanut oman ison satsauksen tv-sarja-adaptaationsa: Samaten New Orleansiin sijoittuva Mayfair Witches sai ensimmäisen kautensa vuonna 2023 ja on uusittu nyt jo kolmannelle kaudelle. Ensimmäisten jaksojen perusteella ainakin allekirjoittaneesta vaikuttaa siltä, että se on samaa laadukasta tasoa sisarsarjansa kanssa.
AMC tv-kanava on tuottamassa myös kolmatta sarjaa nimeltä Talamasca: The Secret Order, joka sai ensimmäisen kautensa tänä vuonna. Se ei perustu suoraan mihinkään Ricen kirjoista, mutta sarjan keskiössä oleva salaseura on merkittävässä asemassa hänen rakentamassaan laajemmassa fiktiivisessä maailmassa. Rakenteilla näyttääkin olevan siis ”jaettu elokuvamaailma” Marvelin tyyliin (mikä ei ehkä tosiaan ole pelkästään hyvä asia).
Kaikki kolme sarjaa ovat viimein katsottavissa nyt myös Suomessa Netflixin välityksellä.
- Vergiliuksen arkku