Kenen Pride?

Hyvää Pride-viikkoa! Tänä vuonna on Helsinki Priden 30-vuotisjuhlavuosi ja lisäksi tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun homous dekriminalisoitiin Suomessa, ja 40 vuotta siitä, kun se poistettiin tautiluokituksesta. Kuitenkin yhä useampi seksuaalivähemmistön edustaja kertoo olevansa väsynyt Prideen ja aikoo tänä vuonna jättää lippunsa kaappiin. Mutta miksi? Syynä eivät ainakaan ole koronan takia virtuaalisiksi siirtyneet toiminnot.

Pikainen silmäily Helsinki priden ohjelmatarjontaan tekee pian selväksi, että seksuaalivähemmistöille ei esimerkiksi ole omia vertaistapaamisia. Myös Turku Pride oli kritiikin kohteena yksipuolisen ohjelmatarjonnan takia vuonna 2017. Ainoa, joka Prideiltä tänä vuonna löytyy, on ”samppanjatasting samppanjalepakoille”, jonne ovat tervetulleet kaikki ”LGBTIQ+ naiset ystävineen, itsemäärittelyä ja moninaisuutta kunnioittaen”. Sen sijaan sukupuolivähemmistöille omia tapaamisia oli useita, esimerkiksi nuorille oma tapaaminen ”sateenkaarinuorten” tapaamisen lisäksi. Aseksuaalisuus on esillä ja polyperheille on oma tapaaminen. Mutta minne menet, jos esimerkiksi lesbona haluat vertaistukea muilta lesboilta tai juhlia pridea muiden lesbojen seurassa?

Priden etusivun alareunassa rullaavassa Instagram-feedissä ovat hyvin näkyvillä transnaiset ja transvestiitit, mutta missä ovat homot? Onko Helsinki pride edelleen kaksi vuotta tämän kirjoituksen jälkeen sitä mieltä, että homot stringeissään voisivat pysyä poissa?

Priden aikaan rakennetaan myös kyllästymiseen asti legendaa Stonewallin mellakoista, jotka kuulemma aloittivat koko modernin LGBT-liikkeen ja joiden takia homot ovat kaikki oikeutensa velkaa transnaisille. Amnesty International muistaa päivityksessään kapinoinnin aloittamisesta kolmea naista: Marsha P. Johnsonia, Sylvia Riveraa ja Stormé DeLarverie’ta. Johnson ja Rivera eivät itse asiassa kuitenkaan olleet paikalla mellakan alkaessa. Johnsonia Amnesty muistaa myös väärinsukupuolittamisella: Johnson itse kieltäytyi kaikista lokeroista ja kutsui itseään muun muassa homoksi ja drag queeniksi. Historian epätosi tulkinta ei tuo lisää uskottavuutta, vaikka joku sankarilegendoja kaipaisikin.

Myös yritykset ovat jälleen näkyvästi mukana Pridessa, eikä ihme, sillä viime vuonna kerrottiin, että yritykset saavat taloudellista hyötyä sateenkaariliputuksesta. Silvia Modig (vas.) kirjoittaa Facebook-päivityksessään: ”Ehkä olen vain katkera keski-ikäinen lesbo, mutta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa ei paranna se, että homoille markkinoidaan hampurilaisia sateenkaaren väreissä.” Kun yhä useampi seksuaalivähemmistön edustaja tuntee väsymystä koko Pride-tapahtumaan, on yritysten pinkkipesu vielä turhauttavampaa. Puhumattakaan esimerkiksi olutmerkki Karhun toteamuksesta, että ”jokaisella on oikeus valita sukupuolensa ja seksuaalinen suuntautumisensa itse”. Mistä lähtien seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli on oma valinta? Paitsi tietenkin oluttölkkiä valitessa, kun voi valita tölkin sopivilla englanninkielisillä persoonapronomineilla.

Väkisin herää kysymys: kenen juhla Pride nykyään oikein on?

P.S. Lesbojen, homojen ja biseksuaalien omia tiloja ja tapahtumia tuntuu olevan yhä vähemmän. Tämä on yksi syy siihen, miksi perustimme LHB-Liiton. Jos haluat mukaan LHB-ihmisten omaan toimintaa, liity mukaan!