Eräs suomalainen puolue, josta pettyneenä erosin jokunen vuosi sitten alitti kaikki rimat ja piti oikein moniosaisen seminaarin kauheasta möröstä, jota kutsutaan antigenderiksi. Hämmentävää kyllä, samassa tilaisuudessa onnistuttiin kieltämään koko ilmiön olemassaolo ja samalla vainoharhailemaan uhan edessä. Kirkasotsaiset oikeamielisyyden soturit jaksoivat jauhaa ja vihjailla tuntitolkulla.
Antigender-keskustelussa on looginen ongelma, jota harva pysähtyy katsomaan silmiin: jos “genderideologiaa” ei ole olemassa, ei voi olla myöskään “antigenderiä”.
Sama rakenne on nähty historiassa ennenkin. Milloin “juutalaiset”, milloin “kommunistit”, milloin “degeneroitunut taide”, aina jokin epämääräinen, kaikkialle ulottuva voima jota hyvien ihmisten on vastustettava. Yhteistä näille asioille on se, että ne tarjoavat syyllisen.
Tämä olisi mielenkiintoista, jos se ei olisi niin turhauttavan harhaista. Jos esität minkäänlaista kritiikkiä transideologiaa (jota siis kuulemma ei ole, mutta antigender on), tai edes sitä ajatusrakennelmaa vastaan sanomalla, että sukupuoli on biologinen tosiseikka, eikä sitä voi muuttaa, syyllistyt ajatusrikokseen. Nämä ajatusrikolliset ovat pahoja ja degeneroituneita oikeistolaisia ja kiihkokristittyjä jne. Kuitenkin omissa piireissäni olen törmännyt enemmänkin järkyttyneisiin entisiin vihervassareihin, jotka eivät voi ymmärtää miten nämä poliittiset suuntaukset on kaapattu.
Tämä ristiriita on koko näytelmän ydin. Samalla suulla vakuutetaan, ettei mitään ideologiaa ole olemassa, ja seuraavalla varoitellaan sen vastustajista kuin he paavin ja Trumpin kanssa hiippailisivat uudelleenkirjoittamassa biologiankirjoja yön pimeydessä. Se on outo looginen temppu: ensin kielletään vihollinen, sitten vaaditaan sotajoukkoa sen kukistamiseksi.
Keskustelussa ei ole kyse niinkään sukupuolesta kuin vallasta määritellä, mistä saa puhua ja millä sanoilla. Kun biologinen tosiasia nimetään “transideologian kritiikiksi”, keskustelu päättyy ennen kuin se alkaa. Leima hoitaa loput. Tämä on tehokas keino, koska se vapauttaa argumentoinnista. Ei tarvitse osoittaa, miksi joku on väärässä, riittää että kertoo, millainen ihminen hän on.
Erityisen paljastavaa on, keitä nämä epäilyttävät ajattelijat todellisuudessa ovat. Harvoin karikatyyrimäisiä öyhöoikeistolaisia tai saarnastuolista päälleen pudonneita kiihkokristittyjä. Useammin ne ovat ihmisiä, jotka ovat pitäneet itseään tasa-arvon, tieteen ja kriittisen ajattelun ystävinä. Ihmisiä, jotka ovat yhtäkkiä huomanneet seisovansa liikkeessä, jossa kysymysten esittäminen tulkitaan vihamielisyydeksi ja epäröinti moraaliseksi puutteeksi.
Tässä kohtaa antigender-mörkö tekee tärkeän työn. Se toimii kylttinä: tuolla ovat pahat ihmiset. Se pitää rivit suorina ja keskustelun kapeana. Kukaan ei halua olla se, josta kuiskitaan, että “se on pudonnut kaninkoloon”. Sosiaalinen paine on halpaa, mutta tehokasta.
Lopulta koko asetelma kertoo enemmän liikkeestä itsestään kuin sen väitetyistä vastustajista. Liike, joka ei siedä käsitteellistä tarkkuutta, historiallista muistia tai biologisia reunaehtoja on kultti. Se tarvitsee vihollisen, koska ilman vihollista sen omat ristiriidat alkaisivat näkyä.
Antigender ei siis ole todellinen liike. Se on savuverho. Sen tehtävä on estää kysymästä yksinkertaisia mutta kiusallisia kysymyksiä: kuka päättää, mitä sanoja saa käyttää, mitä tutkimusta pidetään hyväksyttävänä ja milloin kriittinen ajattelu muuttuu synniksi.
Lue lisää julkisen keskustelun kaventumisesta Jarkko Tontin haastattelussa Ääripäiden välissä.
