Naisena ja lesbona yksi häkellyttävimmistä ja hauskimmista asioista joihin olen päässyt poikien juttujen perusteella pintapuolisesti vilkaisemaan, on homojen puskaseksikulttuuri. (Nyt unohdetaan ne varjot, joita teemaan on ikiaikaisesti kuulunut, kuten väkivalta, taudit ja yksinäisyys ja keskitytään Tom of Finlandin hengessä iloiseen itseilmaisuun.)
Naisten keskinäisestä puskailotteluista (!) on vaikeampi löytää mainintoja. Naisen anatomia taipuu mielestäni huonosti pakkaseen ja muurahaisiin, joten luonnon helma ei välttämättä ole ollut se paras paikka iloita yhdessä. Epäilen kuitenkin että aitoissa, riihissä ja saunoissa on menneinä vuosisatoina koettu monenlaisia ahaa-elämyksiä. Nuoruudessani 2000-luvun alussa isot tytöt tiesivät kertoa riehakkaista kesäisistä yksityisjuhlista, joissa tapahtui kaikenlaista.
Muualla maailmassa naisten välinen lempi on leiskunut mm. luostareissa, ja tästäkin on jäänyt jäljelle lähinnä kurinpitoon liittyviä asiakirjalähteitä. Naistenvälinen seksuaalisuus on edelleen hieman pimennossa. Pornossa naisten välinen seksi on peruskuvitusta, mutta tiedämme kyllä kenen ehdoilla ja katseelle pornoa yleensä tuotetaan.
Naisiin kohdistuva himo on historiassa liimattu niin tiukasti miehen katseeseen, että omaehtoinen naurava, utelias ja sotkuinen naisten välinen halu on jäänyt kätköksi aitan lautojen alle. Arkeologi saisi tehdä ihmeen löytääkseen edes sirpaleen siitä iloittelusta, joka epäilemättä on ollut olemassa. (Ja löytö selitettäisiin epäilemättä kuvaavan Jotain Ihan Muuta).
Naisten seksuaalisuutta kulttuuripiirissämme on saanut tutkia vain varoen ja mieluiten miesten valvomissa olosuhteissa. Jos tytöt ovat olleet keskenään liian iloisesti, se on kuitattu joko viattomana leikkinä, avioliittoon harjoitteluna tai sosiaalisen kontrollin tarpeellisena kohteena, mutta ei koskaan vakavasti otettavana, täysiverisenä halun kulttuurina.
Tässä piileekin koko puskailottelun tragedia ja komedia: ihmiset tekevät kyllä asioita, mutta juuri kukaan ei kirjoita niitä muistiin. Miesten puolella puskaseksi on ollut niin vilkasta, että sen ympärille on syntynyt aivan oma folklorensa, runsaudensarvi, jossa seikkailevat nahkaan sonnustautuneet ikonit, urbaanit legendat, ja se “pömpeli jonka kaikki tietävät”. Lesbojen vastaava kertomus on enemmänkin sellaista kuulopuhetta, josta vähän maistelleet tädit vihjailevat hihitellen lesbotalkoiden saunakahveilla.
Väitän, että se kulttuuri on varmasti ollut olemassa. Me vain luemme sitä vääristä arkistoista. Mennen vuosisatojen kylänraitilla ei ollut tapaa erottaa ystävyyttä ja rakkautta, ja juuri tämä hämmennys suojasi monia naissuhteita tehokkaammin kuin mikään kaappi. Aittojen varjoihin kätkeytyneet kesäöiset kohtaamiset eivät tallentuneet historian lehdille, mutta tallentuivat kyllä lihasmuistiin ja kansanperinteen reunoille. Savuiset saunat, hämyisät riihet, kesäöisten heinäpeltojen usva, kaikki ne ovat olleet intiimin tilan mahdollisuuksia, mutta eivät kirjallisen historian prioriteetteja.
Jos miehet rakensivat puskaseksistä oman salaisen kaupunkinsa, naiset rakensivat oman hiljaisuuden ja häveliään vapauden puutarhansa. Ei siksi, etteikö olisi haluttu, vaan siksi, että halu sai olla heidän keskinäinen juttunsa. Aina on ollut niitä, jotka tunnistivat toisensa katseesta, hymystä tai tavasta jäädä vähän liian pitkäksi aikaa auttamaan juhannusseppeleen sitomisessa. Nämä tarinat vain eivät tulleet muille näkyviin ja juuri siksi ne ovat niin kiehtovia. Ne humisevat edelleen, kun nainen näkee toisessa naisessa jotain, jonka nimeä ei vielä ole keksitty, mutta joka tuntuu kutsuvalta kuin kesäyö.
