Aikana, jolloin kymmenet tuhannet marssivat kadulla “vähemmistöjen oikeuksien puolesta”, voi olla hankalaa tajuta olevansa oikeasti vähemmistöä. Kun pääministeri ja piispa heiluvat etunenässä ja presidentti suojelee, on minusta hieman naurettavaa veisata olemme sorrettua marginaalia-virttä, mutta kukin tavallaan.
Kuitenkin, kun puhutaan homoista, lesboista ja biseksuaaleista, on kysymyksessä yhä edelleen muutaman prosentin porukka. “Sateenkaaren alle” on haalittu massoittain ihmisiä, neurokirjolaisista ja seksityöläisistä lähtien. Perushetero, joka tykkää jostain vähän tuhmasta kuuluu nykyään ilman muuta vainottuun vähemmistöön.
Olin häkeltynyt ensimmäisessä LHB-liiton naisten tapaamisessani. Paikalla oli naisia, puhuttiin naisten, lesbojen ja biseksuaalien asioita. Ei tarvinnut pelata kiemuraista sanapeliä, miettiä jatkuvaa korrektiutta ja kaiken mahdollisen huomiointia oman suuntauksen kustannuksella. Kukaan ei olettanut mielipidettä vegaaniudesta tai ulkopolitiikasta. Henkistä vapautta toi myös se, että kuka tahansa ei voinut lampsia kadulta paikalle, vaan oma porukka on ensin pitänyt etsimällä etsiä ja löytää. Tällaista se on ollut myös silloin ennen. Omaa yhteisöä etsittiin vaivihkaa, tunnusteltiin ollaanko samalla aaltopituudella ja onko tämä se paikka, johon kuuluu. Koodisanat, ilmeet ja vaivihkaiset hymyt on tehokkaasti hävinneet paraatien meluun.
Eksklusiiviisuus ei ole syrjintää, eikä seksuaalisuus ole sellainen yhdistävä tekijä, joka pitäisi jatkuvasti avata kaikille ja toitottaa toreilla. En ole tunkemassa ketään kaappiin ja olen iloinen nyky-yhteiskunnan avoimuudesta. Kuitenkin, homo- ja biseksuaalisuus ei ole kaikkien kerho. On ok rajata ja vetää salaisuuksien verhoa omien kohtaamisten ja henkilökohtaisten asioiden jakamiseen. Minä en halua marssia ihmisjoukossa, minä haluan jakaa yksityisiä asioitani pienessä joukossa johon tiedän kuuluvani ja jossa tulen ymmärretyksi.
Avoimuus on upeaa silloin kun se on oma valinta, ei massatapahtumien mukana tuleva oletuspaketti. Vapaaehtoinen näkyvyys on yksi asia, pakotettu kollektiivisuus toinen. Kaikki eivät halua seistä kiljumassa yhtenäistä identiteettiä, varsinkaan silloin kun identiteetin rajat on venytetty käsittämään lähes koko ihmislajin. Kun jokaiselle aletaan sovittaa vähemmistön viittaa, koko vähemmistö- sana menettää voimansa, jäljelle ei jää oikeastaan mitään.
En kaipaa takaisin aikaan, jolloin hiljaisuus oli turvallisuuden hinta, mutta kaipaan sitä, että identiteettiin liittyvä kokemus sai olla intiimi, vähän salaperäinenkin. Jotain sellaista, joka tuntui ansaitulta: kahden katseen törmäys, se hiljainen aavistus, jonka nousi pelkästä tavasta katsoa tai pitää kahvikuppia kädessä. On oma viehätyksensä siinä, ettei kaikkia uteliaita silmäpareja päästetä sisälle. Se ei ole portinvartiointia ilkeyden tähden, vaan varovaisuutta, joka mahdollistaa sen pienen, rajatun yhteyden, jossa ihmiset näkevät samuuden toisissaan.
Kun kaikki muutkin on kutsuttu juhliin, juhla muuttuu markkinahulinaksi. Ja markkinahulinan seassa katoaa helposti se erityinen juttu, se pieni mutta tärkeä vire, jonka vain oma porukka tunnistaa. Minulle se merkitsee enemmän kuin julistukset, banderollit ja iskulauseet. Se merkitsee sitä, ettei tarvitse selittää jokaista nyanssia identiteetistään ihmisille, joita asia ei koske.
Minä en ole vähemmistössä siksi, että se näyttää hyvältä jonkun somekuvassa. Olen vähemmistössä siksi, että se on sitä mitä minä olen. Se on sitä ketä me olemme: pieni joukko ihmisiä, jotka tunnistavat toisensa tavalla, jota ei voi tehdä näkyväksi yhdelläkään paraatilla.
Tämä ei ole sulkeutuneisuutta vaan oman elintilan varjelemista. Tarvitsen itselleni ja kaltaisilleni paikan, jossa ei tarvitse yhtään lippua tai symbolia tai turvallisen tilan julistusta. Minulle se paikka on huone, jossa puhutaan omalla äänellä ilman, että maailma kuuntelee. Se on yhteisö, joka ei kaipaa turhaa teoriaa, vaan toisiaan.
Ennen kaikkea se on vapautta: mahdollisuutta olla lesbo ja nainen ilman, että koko elämä pitää muuttaa julkiseksi poliittiseksi manifestiksi. Siitä syntyy todellinen yhteys, jota ei voi löytää marssimalla, vaan kohtaamalla.
(Photo by Call Me Fred on Unsplash)
