Kirjailija Tarita Ikosen vastajulkaistu viides kirja Uhman ja halun runot (Kulttuurivihkot, 28.8.2025) on muiden teemojen ohessa kannanotto naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien sekä sananvapauden puolesta. Käsillä oleva kirjoitus valottaa sen vaikeaa kirjoitustaustaa nykyajan poliittisten paineiden puristuksissa.
Miksi vuonna 2025 on niin vaikeaa kirjoittaa biologisena naisena ja lesbona naiseudesta ja naisten oikeuksista?
Vuosi sitten ystäväni kysyi, voisinko jatkaa naisteeman parissa. Sukupuolta käsittelevät runot olivat saaneet alkunsa vuosikausia sitten, mutta hautautuneet ajan saatossa laatikon pohjalle muiden kirjoitusprojektien painaessa ylitse. Vain parille ihmisille kerroin, että kirjoitan naiseudesta. Muille sanoin olevani luovalla tauolla. Saatoin uskotella itselleni mitä tahansa väsymyksestä ja siitä etten jaksa puhua kirjoittamisistani, mutta todellinen, perimmäinen syy hiljaisuuteeni oli pelko. En höpötellyt menemään naisrunoista tai haalinut innoissani esilukijoita koska pelkäsin, että minua pidetään ihmishirviönä, kun vielä vuonna 2025 ajattelen että sukupuolia on kaksi ja että miehellä ja naisella on joitakin eroavaisuuksia, eikä biologinen ja transnainen ole aivan sama asia. Yksinkertaisesti tuntui paremmalta olla hiljaa, kirjoittaa vaiti runoja ja ajatella, että ei näitä kukaan kuitenkaan tohdi julkaista.
Mitä enemmän kirjoitin, sitä selvemmin tajusin, kuinka vähän aihe kiinnosti minua, en mieti arjessa sukupuoltani. Se on pelkkä biologinen realiteetti. (Mutta voi hyvä tavaton mitä kaikkea menneiden vuosikymmenten naiset ovat saaneet aikaan ja kuinka ihmeellinen asia on ylimääräinen x-kromosomi!) Oma kokemus naiseudesta ei sekään herättänyt suurta sanomisen pakkoa, montaa runoa poikatyttöydestä ei syntynyt. Samoin on laita seksuaalisen suuntautumisen kanssa. En osaa sitä juhlia tai olla siitä ylpeä. Lesbous on itselleni hyvin neutraali asia.
Saako näin enää kirjoittaa? Saako näin enää ajatella? Kysymyksistä ja epäilyksistä kasvoi suurin motivaationi jatkaa naisaiheen parissa. Kun törmäsin netissä kirjoitettuun kommenttiin J.K. Rowlingista (transfobinen perseenreikä) ahdistus puristi rintaani. Mietin, että tätäkö se sitten on, kun kirja ilmestyy? Mitä enemmän ahdisti, sen tärkeämmän asian äärellä ymmärsin olevani.
Toisaalta omat pelkoni ja ahdistukseni huvittivat minua, kun tein pääni sisällä kirjasta todella ison asian. Ihan niin kuin koko maailma pysähtyisi sen äärelle. Ihan niin kuin se kiinnostaisi koko kansaa. Ihan niin kuin se olisi syksyn kovin uutuus. Ja yhteiskunnallisen keskustelun polttopiste, josta eri lehtien kulttuuripalstat repisivät otsikoita viikkotolkulla. Ja jos totta puhutaan, niin eihän tuo olisi kirjoittavalle ihmiselle ahdistuksen aihe vaan märkäpäiväuni, kun oma pieni opus sinkoutuisi yhtäkkiä huomion valokeilaan! Mutta en ollut pelkojeni kanssa täysin yksin. Ystäväni sanoi, että on vähän huolissaan, jos kimppuuni hyökätään. Vastasin hänelle huolettomasti, että vaikka jotkin ihmiset kimpaantuisivat runoistani ei minulle koituisi edes mielenterveysongelmia, kun olen valmiiksi vähän taipuvainen ahdistukseen ja melankoliaan.
Olen kirjoittanut aikaisemmin mm. koulukiusaamisesta ja kostofantasioista, itsemurhasta ja itsetuhosta, vanhemman alkoholismista ja viiltelystä. Tyylini on aina ollut suora ja peittelemätön. En jätä mitään tulkinnanvaraan, en kirjoita rivien väleihin. Mitään ei saa jäädä sanomatta pelon takia on periaatteeni kirjoittaessa. Naiseudesta ja sukupuolesta kynäillessä jouduin ensimmäistä kertaa miettimään, olenko liian raju. Pitäisikö minun poistaa tai sensuroida runojani. Ajatella lukijan tunteita.
Kirjoittaessani en koskaan ajattele lukijaa, en vaivaa päätäni sellaisella, jota ei ehkä edes ole olemassa. En ajattele lukijan tunteita tai kestävyyttä, luotan siihen, että lukija osaa pitää huolta itsestään. Lopettaa lukemisen, jos tuntuu liian rankalta, heittää kirjan pois, jos aihe ei miellytä, repiä kirjan kappaleiksi, jos se helpottaa oloa. Kirjoittaa oman versionsa, paremman.
Mitä enemmän mietin runojeni muokkaamista (sensurointia) tai poistamista, sitä enemmän se tuntui omien arvojeni vastaiselta. Olisin tehnyt sen pelon takia, ja pelolle ei saa antaa ääntä kirjoittaessa. Nyt ei ole aika vaieta tai perääntyä. On vain kestettävä seuraukset.
Julkaisupäivän lähestyessä minut valtasi tunne, että pitäisi pyytää anteeksi, pitäisi olla pahoillaan. Vähintäänkin pitäisi osata edes hävetä. Mutta hävetä mitä? Pyytää anteeksi mitä? (Ja keneltä?) Mietin, mitä tämä kaikki kertoo naisten asemasta yhteiskunnassa. Jos biologisena naisena kirjoittaa runoja naiseudesta ja naisten oikeuksista, mitä pahoiteltavaa tai anteeksi pyydettävää siinä on? Lakkaamatta hoin itselleni: Älä häpeä, et ole tehnyt mitään väärää. Anna vain maailman meluta ja kohista, jos se meluaa ja kohisee. Anna vain ajan kulua. Anna vain ajan kulua.
Jos jotain haluan saada kirjalla aikaan, niin nimenomaan rikkoa sitä sukupuolen ympärille kertynyttä pelokasta ja varovaista ilmapiiriä, jossa joutuu helposti tilille yhdestä väärästä sanasta, yhdestä väärästä termistä. Haluan olla yksi heistä, jotka tässä ajassa puolustavat biologisten naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Kirjoittajana haluan viimeiseen asti puolustaa sananvapautta.
Kun käydään julkista keskustelua ja esitetään kannanottoja siitä, mikä on nainen. Ei sovi unohtaa tai väheksyä sitä ihmisryhmää, jota tämä keskustelu ensisijaisesti koskee, eli biologisia naisia. Heilläkin on oltava oikeus voida sanoa mielipiteensä, tuntematta siitä pelkoa.
Mielestäni yhteiskunnassa olisi hyvä keskustella enemmän siitä, miksi erityisesti nuoret tytöt ja naiset hakeutuvat kasvavassa määrin sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin. Mikä saa heidät kyseenalaistamaan sukupuolensa. Mistä kumpuaa tarve niin äärimmäisiin toimenpiteisiin kuten vaikka rintojen poistoon. (Kyllä, tätä joskus itsekin harkitsin) Miksi joillekin on ehdottoman tärkeää, ettei häntä nähdä tai kutsuta naiseksi. Miksi osalle naisista oma keho on niin valtavan kipeä asia. Minusta on ollut surullista huomata, kuinka transhoitoja katuviin ihmisiin suhtaudutaan ja kuinka mitätöidään niiden aikuisten huoli, jotka ovat huolissaan nuorten transhoidoista. Miten naisten oikeuksista huolissaan olevien naisten kimppuun hyökätään somessa. Se on pöyristyttävää.
Mutta ennen kaikkea kirjoitin runot muistutukseksi siitä, että se millä leluilla lapsi leikkii tai millaisiin vaatteisiin pukeutuu. Sopiiko tytön/naisen rooliin vai ei, ei kerro vielä mitään transsukupuolisuudesta, vaan omanlaisesta tavasta olla tyttö/nainen. Ja että on ihan okei tykätä samasta sukupuolesta.
“Uhman ja halun runot on kapinallista poikatyttörunoutta ja ulkopuolisuuteen kotiutumista. Sovinnaisuuden rajoja ja turvallisten tilojen sääntöjä rikkova, naiskirjallisuuden raivokas pamfletti ja lesbouden ilosanoma.
Älä sano että naiseus on pelkkä tunne
jos et ole tuntenut kuumia aaltoja, kirvelyä, kutinaa, vuotoa
jos et tiedä miltä alavatsakipu tuntuu
kuin olisi pieniä kiviä täynnä, jotka tulevat ulos verilohkareina
Älä sano että olet tuntenut itsesi aina naiseksi
jos et tiedä miltä nuoren tytön
kosketuksesta arat rinnat tuntuvat
Älä sano naista cis-sukupuoliseksi
pahempaa loukkausta ei sellaiselle naiselle ole
joka on kipuillut kehonsa kanssa koko elämän
Älä sano että naiseksi kasvetaan, jos et ole kasvanut siinä
kulttuurissa jossa kehosi ei ole vain sinun omaisuuttasi.
Tarita Ikoselta (s. 1992) on ilmestynyt aiemmin ”Tuho-trilogia” Kylmyyden monologi (2018), Lasinalaiskudos (2021) ja Puhun niin kuin itsemurhakirjeissä puhutaan (2022) sekä lisäksi proosarunoteos Kaikki mitä tarvitsin (2024). Lasinalaiskudos oli Tanssiva Karhu -palkintoehdokkaana.”
