Jarkko Tontti on palkittu kirjailija, runoilija ja juristi, joka on tullut suomalaisille tutuksi terävänä ja periaatteellisena sananvapauden puolustajana esimerkiksi Suomen PENin puheenjohtajana (2011–2014) ja PEN Internationalin hallituksen johtoryhmän jäsenenä (2013–2019). Hänen laajempaan ihmisoikeustyöhönsä kuuluu myös ajanjakso SETA ry:n hallituksen jäsenenä vuosina 2007–2009.
Tontin laaja kirjallinen tuotanto kattaa yhteensä 15 teosta, johon kuuluu niin runo- ja esseekokoelmia kuin romaanejakin. Hänen viimeisimmässä teoksessaan, esseekokoelmassa Tarkoituksista ja keinoista (2022), Tontin sanan säilä kohdistuu ”heimoistuneeseen identiteettipolitiikkaan, woke-aktivismiin ja jyrkkään kansallismielisyyteen”, jotka hän tunnistaa uhkaksi liberaalin demokratian jatkuvuudelle. Oman podcast-sarjansa lisäksi Tontti on esiintynyt viime aikoina tiuhaan myös eri ajankohtaisohjelmien kommentaattorina, esimerkiksi Ylen Kulttuuriykkösessä.
Olit Seta ry:n hallituksen jäsen vuosina 2007-2009. Mikä toimi silloisena kimmokkeena toimintaan mukaan lähtemiselle? Miten luonnehtisit aikaasi Setan hallituksessa?
Lähdin ehdolle Setan hallitukseen pyynnöstä, en ihan tarkkaan enää muista kuka pyysi. Ehdokkaita oli enemmän kuin hallituspaikkoja, ja minut valittiin selkeällä äänimäärällä. Noina vuosina vaikuttamistyön yksi pääpainopiste oli samaa sukupuolta olevien parien aseman parantaminen. Nykynäkökulmasta helposti unohtuu, kuinka nopeasti asiat ovat muutamassa vuodessa muuttuneet. Jos minulle tuolloin olisi sanottu, että noin kymmenen vuoden kuluttua homot ja lesbot voivat mennä avioliittoon, en todennäköisesti olisi uskonut sitä. Rekisteröidyn parisuhteen läpisaaminen (2002) oli ollut raskas yhteiskunnallinen prosessi, nyt koko asiaa tuskin muistetaan.
Helsinki Pride -yhteisö ry:n hiljattainen päätös olla ottamatta kokoomusta ja keskustaa virallisiksi yhteistyökumppaneikseen herätti laajalti keskustelua niin somessa kuin valtavirtamediassakin. Kommentoit tapausta Ylen Kulttuuriykkösessä 26.5.2023 toteamalla, että mikäli haluaa vaikuttaa poliittisesti ja saada aikaan yhteiskunnallisia muutoksia, kannattaa olla väleissä myös eri mieltä olevien kanssa – ja ehkä heihin kannattaisi jopa erityisesti panostaa.
Näetkö tässä tapauksessa jotain, joka edustaisi laajempaa muutosta suomalaisessa valtavirran LGBT-aktivismissa sitten ajanjaksosi Setalla?
Oma vaikutelmani on, että Pride ja Seta ja monet muutkin toimijat kuten Amnesty ja Ihmisoikeusliitto ovat viime vuosina puoluepolitisoituneet. Minun aikanani Setan hallitusta johti EU-asioihin erikoistunut kansainvälisen politiikan tutkija Juha Jokela. Hän oli maltillinen ja diplomaattinen puheenjohtaja. Ehkäpä siksi jotkut vihreät kaverini häntä epäilivätkin ”oikeistolaiseksi”, tai tarkemmin sanottuna kokoomuslaiseksi, joka oli jo silloin ja nykyään vielä enemmän melkeinpä kirosana edistyksellisenä itseään pitävien joukoissa.
Helsinki Priden päätös ilmentää hyvin järjestökentän politisoitumista ja kantojen jyrkkenemistä. ”Joko olet meidän puolellamme tai olet meitä vastaan” -asenne leviää voimakkaasti. Tämä on erittäin valitettavaa ja usein järjestöjen tavoitteiden kannalta myös suoraan haitallista. Ihmiset yleensäkin pitää kohdata yhdenvertaisina yksilöinä riippumatta heidän poliittisista mielipiteistään, ottaa vakavasti se, mitä he sanovat, kuunnella – ja sitten kertoa perustellen mitä mieltä itse on. Tehokas vaikuttamistyö on usein hyvin pitkäjänteistä, asiat voivat olla paikoilleen jumiutuneita vuosikymmeniä, kunnes yhtäkkiä kaikki muuttuu. Tämä ei tapahdu itsestään vaan rauhallisella ja asiallisella keskustelulla, jonka vaikutukset voivat toteutua arvaamattomilla tavoilla ehkä kaukanakin tulevaisuudessa. Eri mieltä olevien demonisoiminen on moraalisesti väärin ja taktisesti epäviisasta.
Mikä on näkemyksesi siitä, mistä kyseinen muutos johtuu? Onko kyse laajemmasta murroksesta meidän kulttuurissamme vai onko järjestöaktiivien ja jäsenien profiili arvoineen, näkökulmineen ja prioriteetteineen hiljalleen muuttunut johonkin suuntaan?
Poliittinen polarisaatio ja monien yhteiskunnan alueiden puoluepolitisoituminen on lisääntynyt viime vuosina vauhdilla Suomessa ja monessa muussa maassa. Se on yksinomaan kielteinen kehityssuunta. Järjestöjen aktiivit ovat osa tätä prosessia, samoin esimerkiksi osa journalisteista, jotka tuoreiden tutkimusten mukaan yhä enemmän pitävät tehtävänään puolueettoman raportoinnin sijaan aktivismia. Sosiaalisen median keskustelua kärjistävä vaikutus on myös selkeä.
Pride on kasvanut Suomessa kuluvan vuosituhannen aikana verrattain pienestä vähemmistön ihmisoikeustapahtumasta yhdeksi isoksi koko kansan juhlaksi, aina siihen pisteeseen asti, että keskisuurten kaupunkienkin odotetaan liputtavan sen puolesta.
Tässä hyvin nopeassa kehityksessä on epäilemättä paljon juhlittavaa, mutta näetkö siinä myös vähemmän valoisia puolia?
Usein kysymys ”Miten?” on oleellisempi kuin ”Mitä?”. Kyllä, alkuperäinen Pride oli erittäin tärkeä osa myönteistä yhteiskunnallista muutosta. Niistä vuosista paljon on muuttunut. Suomessa kesällä 2023 vieraillut brittiläinen kirjailija ja toimittaja Andrew Doyle (joka on itse homomies) on hyvin kuvannut tätä muutosta kirjoittamalla ja puhumalla Pride-lipun muuttumisesta.
Alun perin homojen, lesbojen ja biseksuaalien oikeuksien puolustamiseen tähdännyt aktivismi on jäänyt aivan toisenlaisten toimijoiden varjoon. Suurin osa ihmisistä ei ole tätä muutosta huomannut. Moni tuntee tiedostamatonta tai tietoista syyllisyyttä seksuaalivähemmistöihin vuosisatoja kohdistuneesta syrjinnästä ja kokee, että Priden kritiikitön tukeminen on tämän synnin hyvittämistä. Suuri osa näistä ihmisistä ei ole tietoinen Priden muuttumisesta. Se liittyy ennen kaikkea trans-aktivismiin ja puoluepolitisoitumiseen. Valtavan suuri osa suomalaisista ei tiedosta sitä tosiasiaa, että trans-aktivismi ja homojen ja lesbojen oikeuksien puolustaminen ovat kaksi eri asiaa.
Olet tullut viime aikoina tunnetuksi suorasanaisesta kritiikistäsi laitavasemmiston ja -oikeiston harjoittamaa identiteettipolitiikkaa kohtaan, jossa yksilö nähdään ensisijaisesti yhteisönsä jäsenenä ja edustajana, esimerkiksi jaetun ja yhteisen kansalaisuuden sijaan. Identiteettipolitiikan aseina toimivat usein cancelointi-kampanjat ja orwellilainen sanojen uudelleenmäärittely. Tässä yhteydessä olet puolustanut (esimerkiksi uusimman kirjasi esseessä Identiteettipolitiikan tuhoista) kirjailija J.K. Rowlingin ja filosofi Kathleen Stockin sananvapautta. Molempia on leimattu transfobisiksi ja heihin on kohdistettu cancelointi-kampanjoita, koska he ovat puhuneet biologisen sukupuolen merkityksellisyydestä sellaisissa konteksteissa kuten naisten vankilat, turvakodit ja urheilu.
Monet LHB-Liiton jäsenistä jakavat heidän huolensa siitä, että biologisen sukupuolen häivyttäminen näkyvistä tulee vaikeuttamaan keskustelua myös erityisesti lesboja, homoja ja biseksuaaleja koskettavista yhteiskunnallisista kysymyksistä ja kykyämme järjestäytyä erityisesti niiden työstämiseksi.
Mikä on arviosi Suomessa käydyn keskustelun tasosta liittyen tähän kysymykseen siitä, miten sukupuoli tulisi määritellä, esimerkiksi (hiljattain hyväksytyn ja voimaan astuneen) translain uudistuksen tiimoilta? Tuliko Rowlingin ja Stockin edustama, ja epäilemättä monien suomalaistenkin jakama näkökanta mielestäsi kohtuullisesti ja totuudenmukaisesti edustetuksi vaikkapa valtavirtamedian ajankohtaisohjelmissa?
Olen erittäin pettynyt suomalaiseen julkiseen keskusteluun näistä asioista. Tai tarkemmin sanottuna siihen, ettei sitä ole. Isoissa medioissa kuten Helsingin Sanomissa levitetään yhä täysin kritiikittömästi väitteitä esimerkiksi Rowlingin ”transfobiasta.” Kathleen Stockin tapaus on herättänyt erittäin laajaa keskustelua Britanniassa ja monessa muussa maassa. Suomessa hänestä ei ole kirjoitettu käytännössä mitään. Monet ei-vasemmistolaisetkin poliitikot ovat nielaisseet täysin kestämättömän, mutta laajalle levinneen narratiivin ”kansainvälisestä anti-gender -liikkeestä”, joka on osa ”konservatiivista, uskonnollista äärioikeistoa”. Kyllä, on olemassa jyrkkää kansallismielistä, usein uskonnollista liikehdintää, joka vastustaa sekä seksuaalivähemmistöjä että sukupuolivähemmistöjä. Mutta on alkeellinen ajatteluvirhe väittää, että kaikki gender-kriittiset toimijat olisivat ”äärioikeistolaisia konservatiiveja”. Rowling ja Stock esimerkiksi ovat aina olleet arvoliberaaleja ja poliittisesti vasemmalle kallellaan. Samoin varsinkin Yhdysvalloissa on runsaasti ja koko ajan enemmän poliittisia sentristejä, demokraatteja äänestäviä klassisia liberaaleja, jotka ovat hyvin kriittisiä laitavasemmiston woke-aktivismia ja gender-ideologiaa kohtaan. Tämä on lähellä myös omaa poliittista suuntautumistani, minkä myötä minulla ei oikein ole puoluetta, jota äänestää Suomessa.
Suomen kieleen liittyvä erikoisuus sekoittaa keskustelua vielä lisää, siis koska meillä on vain yksi sana sukupuolista puhuttaessa. Siksikin puhe ”sukupuolten moninaisuudesta” on erittäin harhaanjohtavaa. Biologisia sukupuolia on kaksi. Urokset tuottavat pieniä sukusoluja, siittiöitä, naaraat isoja sukusoluja, munasoluja. Jos olisi olemassa esimerkiksi ”kolmas sukupuoli” olisi olemassa myös kolmannenlaisia sukusoluja. Biologista sukupuolta ei voi muuttaa. Sukupuolidysforiaa hoidetaan esimerkiksi hormoneilla ja kirurgialla. Tämä on oikein; on hienoa, että lääketiede on mennyt tässä paljon eteenpäin. Lääketieteen tehtävä on auttaa ihmisiä. Mutta sukupuolen juridinen muuttaminen tai kirurgia ei muuta biologisia tosiasioita sukupuolesta.
Olemme vakavissa ongelmissa, jos biologiset tosiasiat yritetään häivyttää sukupuolista keskusteltaessa ja puhutaan pelkästään genderistä, sukupuoli-identiteetistä. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että liberaalissa yhteiskunnassa ihmisillä on täysi vapaus esimerkiksi pukeutua niin kuin haluaa ja elää elämänsä ilmentäen sellaista sukupuoli-identiteettiä kuin kokee hyväksi. Trans-ihmisiä ei saa syrjiä, kuten ei keitään muitakaan ihmisiä.
Ongelmia voi ilmaantua, kun yksilöiden oikeudet ovat ristiriidassa keskenään ja jos juridisen sukupuolen muuttaminen on pelkkä ihmisen oma ilmoitusasia. Biologiset miehet naisurheilijoiden kanssa samoissa kilpailuissa voivat tarkoittaa käytännössä jonkin naisurheilulajin loppua. Skotlannista tiedämme Isla Brysonin tapauksen. Hän on biologinen mies, joka on saanut tuomion kahdesta raiskauksesta. Bryson päätyi kuitenkin naisvankilaan, koska identifioitui myöhemmin naiseksi. On selvää, että tämänkaltaisissa tapauksissa biologisen sukupuolen sivuuttava gender-ideologia voi johtaa naisten turvallisuuden vaarantumiseen vankiloissa ja muissa laitoksissa sekä naisten aseman heikkenemiseen yhteiskunnassa muutenkin. On kuitenkin mahdollista etsiä toimivia, käytännöllisiä ratkaisuja, jossa otetaan huomioon transihmisten oikeudet luopumatta kuitenkaan biologisista tosiasioista ja niiden vaikutuksista ihmisten elämässä ja yhteiskunnassa.
Mitä sanoisit kaikille, jotka haluaisivat osallistua tähän keskusteluun, mutta pelkäävät leimaamista, ulossulkemista ja cancelointia?
Kannustan aina ihmisiä rohkeaan keskusteluun, muuten asiat eivät milloinkaan muutu. Suomessa cancellointi-tapauksia on ollut verrattain vähän ja se on hyvä merkki. Juuri nyt Suomessa tarvittaisiin asiallista, faktapohjaista keskustelua sukupuolesta ja seksuaalisuudesta.
Kiitos haastattelusta!
Mitä ajatuksia haastattelu herätti? Kirjoita meille kommentti!
One Reply to “Ääripäiden välissä: kirjailija Jarkko Tontin haastattelu”
Comments are closed.